sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Anni Blomqvist: Eikä merta enää ole


Blomqvist, Anni: Eikä merta enää ole
Gummerus, 1990. 123 s.

Ruoka oli valmista ja eväsreppu pakattu, seisoin ikkunassa ja odotin Bengtiä tulevaksi. Että se olisi viimeinen kerta kun sain nähdä hänen palaavan kotiin, siitä olin onnellisen tietämätön. En tiennyt liioin että olin pakannut hänen eväsreppunsa viimeisen kerran.

Anni Blomqvist on tullut suomalaisille tutuksi kirjoittamastaan Myrskyluoto-kirjasarjasta. Blomqvist aloitti kirjoittamisen, kun hänen miehensä Valter ja vanhin poikansa Tommy hukkuivat myrskyssä mereen. Esikoisteoksessaan Meri yksin ystäväni hän kertoo tästä raskaasta kokemuksesta ja läpikäymästään surusta. Eikä merta enää ole jäi Blomqvistin viimeiseksi kirjaksi ja se kertoo hänen surutyöstään, kun nuorin poika Bengt hukkuu myös mereen, kymmeniä vuosia isänsä ja veljensä jälkeen.

Tässä kirjassa hän kertoo vuoroin Bengtin kuoleman jälkeisestä ajasta ja vuoroin mieleen nousevista muistoistaan. Eniten kirja keskittyy Bengtiin, mutta muistoihin sisältyvät luonnollisesti myös Valter ja Tommy. Hän muistaa kaikkien ensimmäisen kalasaaliin. Ja monen monta kalareissua, jotka joskus olivat raskaitakin kokemuksia, mutta joista aina selvittiin. Kirjan julkaisun aikaan Anni on ollut lähemmäs kahdeksankymmentä vuotias, ja kokenut elämässään monia hautajaisia ja muistotilaisuuksia. Hän joutui saattamaan haudan lepoon myös kaksi tytärtään, jotka molemmat kuolivat muutama tunti syntymänsä jälkeen.

Kaipuun kaivo on syvä ja täynnä lukemattomia muistoja, jotka aivan yhtäkkiä saattavat tulvahtaa esiin ja tuntuu kuin meidän täytyisi kohottaa kädet suojellaksemme kasvoja, tai sydäntä, tai koko minäämme tuskalta jota nuo muistot herättävät.

Blomqvist kertoo koruttomasti, mutta lämpimästi ja koskettavasti surutyöstään ja kaikesta siitä, mikä häntä on auttanut jaksamaan. Etenkin ystävien apu ja uskonnollisuus, ajatus jälleennäkemisestä, olivat hänelle tärkeitä. Muistojen ja muistelemisen tärkeys korostuu erityisesti, hänelle tämän kirjan kirjoittaminen on ollut juuri sitä: muistojen vaalimista. Minua riipaisi erityisesti kohta kirjassa, jossa Blomqvist muistelee yhtä venereissuaan Bengtin kanssa, joka oli tavallista ankarampi sään vuoksi. Hän kertoo Bengtin jälkeenpäin kiitelleen häntä rauhallisuudesta, mutta kertoo sen johtuneen ajatuksesta, että jos he molemmat nyt hukkuisivat, kummankaan ei tarvitse jäädä suremaan toista. Sen vuoksi hän oli rauhallinen.

Kaiken kaikkiaan kirja on synkkä ja sydäntä riipaiseva kertomus surusta, monista suruista, mutta myös omalla tavallaan valoisa, voimaa antava ja täynnä elämänviisautta. Kaikessa surussaan Blomqvist koki, ettei itsesääliin kannata vaipua koskaan. Koskaan ei saisi ajatella, ettei kellään toisella ole yhtä vaikeaa. Sen sijaan täytyy olla myötätuntoinen, ja lohduttaa toisia heidän surussaan, niin kuin toivoisi itsellekin tehtävän. Ja muistaa olla myös kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä, joita on saanut elämässä kokea. Se on varmasti hyvä asia muistaa jokaiselle, niin läheisensä menettäneille kuin muillekin.

Vaikka ihmisestä tuntuisi siltä että kaikki pysähtyy ankaran iskun tai suuren onnettomuuden jälkeen, elämän täytyy jatkua. Se on kuin lähtisi kulkemaan uutta tietä jonka varrella on monia vaikeuksia voitettavana, monia kynnyksiä jotka meidän on ylitettävä, tuntuivatpa ne kuinka korkeilta hyvänsä ja kuinka vastahakoisesti sen teemmekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...