torstai 6. heinäkuuta 2017

Jenna Kostet: Pikimusta, sysipimeä


Kostet, Jenna: Pikimusta, sysipimeä
Robustos, 2017. 239 s.

Eletään vuotta 1942. Sota repii miehiä rintamalle ja naiset jäävät tekemään kotipuoleen miestenkin työt. Yksi heistä on Ester, tumma ja omaperäinen kaunotar, joka asustaa metsässä talossaan eristyksissä muista. Toisaalla taas on vuosi 2015 ja Aura menee käymään äitinsä suvun vanhalla asunnolla, Ketolanperällä. Aura ei tiedä suvustaan juuri mitään, mutta haluaisi ottaa siitä selvää, äitinsä vastusteluista huolimatta.

Pikimusta, sysipimeä on Jenna kostetin kolmas romaani. Tässä liikutaan Suomen syvissä metsissä 1940-luvulla ja Helsingin kaupunkimaisemassa vuonna 2015. Nykyaika ja sota-aika vaihtelevat kerronnassa, kun siirrytään Esterin syvistä mietteistä Auran hektiseen elämään asuntolainahakemuksineen ja Instagram-päivityksineen.

Tämä on monisävyinen romaani, jossa kastetaan varpaita myös maagisen realismin puolelle. Luonnon ja sota-ajan elämän (kotipuolessa) kuvaukset ovat tämän kirjan parasta antia ehdottomasti. Tykkäsin seurata Esterin yksinäistä elämää metsän keskellä, vain muutama kotieläin ja metsässä lymyävä mystinen susi seuranaan.

Kirjassa kerrotaan tapahtumista vuoroin Esterin näkökulmasta, jolloin kertoja on minämuotoinen, eli lukija on Esterin pään sisällä:

Olen yksin. Katselen tuvan ikkunasta pimeään metsään, joka on täysinäinen varjoja ja puiden hahmoja. Sammaleisia mättäitä, kiviä jotka näyttävät varjoissa eläviltä olennoilta. Silti minä kävelen joka ilta lammen rannalle ja kuulostelen. 

Kun siirrytään Auran kappaleisiin, kerrontatyyli vaihtuu, jolloin en enää tuntenut olevani kovin syvällä Auran mietteissä, vaan jäin ulkopuoliseksi seuraajaksi, vaikka siinä Auran mietteistä puhuttiinkin:

Aura ei ollut koskaan käynyt isovanhempiensa haudoilla, eikä hän oikeastaan ollut edes varma, että heidät oltiin haudattu juuri sinne. Auraa kuitenkin vaivasi epämääräinen tunne siitä, hänen äitinsä vanhemmat olivat kuolleet silloin, kun hän oli itse jo olemassa. 

En ole aikaisemmin huomannut kiinnittäväni näin paljon huomiota kirjan kertojiin. Jotenkin kontrasti näiden kahden kerrontatyylin välillä vaikutti suurelta, ja tunsin tuntevani Esterin paljon paremmin, kun taas Aura jäi henkilönä vähän kaukaiseksi. Välillä tapahtumia seurataan myös hyvin nuoren Auran näkökulmasta tai Auran miesystävän Ossin Instagram-päivityksien kautta, mikä oli kiinnostava yksityiskohta kirjassa.

Hitaan alun jälkeen kirja alkoi tosissaan viedä mukanaan ja nautin lukukokemuksesta paljon. Halusin todella tietää mitä Esterille tapahtui, mitä kaikkea Aura saa suvustaan selville ja miten langanpätkät alkavat punoutumaan yhteen. Ossin ja Auran suhde taas ei oikein valjennut minulle. Ossi oli jotenkin mitäänsanomaton ja vähän tympeä miekkonen. En oikein ymmärtänyt, että mikä siinä oli niin väärin, että Aura halusi selvittää historiaansa? Ossille se tuntui olevan ylitsepääsemätön ongelma jostain syystä. Miehet tuntuvat muutenkin olevan melko tympeitä tässä tarinassa.

Tykkään paljon kirjan kansikuvasta ja nimestä: Pikimusta, sysipimeä. Se jotenkin kuvastaa kirjan tunnelmaa omalla tavallaan, vaikka ei tässä varsinaisesti mitään kauhuelementtejä ollut, mitä aluksi ajattelin. En tosin oikein tiedä mihin genreen tämän kirjan sijoittaisin. Tämä oli ensikosketukseni Kostetin kirjallisuuteen ja varmasti tulen lukemaan tulevaisuudessakin hänen kirjojaan. Tämä oli hyvin taidokkaasti kirjoitettu ja tuntui tarkoin harkitulta kokonaisuudelta alusta loppuun.

Kiitoksia kustantajalle lukukappaleesta. :)

***

Muita lukukokemuksia: Lukupino

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...