sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa


Lark, Sarah: Valkoisen pilven maa
Uusi-Seelanti -trilogia #1
Bazar, 2015. 892 s.

Saksalaisen Sarah Larkin Uuteen-Seelantiin sijoittuva historiallinen romaani kertoo kahden nuoren brittinaisen uskaliaasta matkasta uuteen maahan, jonne he lähtevät etsimään rakkautta. Vaatimaton Kotiopettajatar Helen vastaa tuntemattoman miehen lehtikirjoitukseen, ja neiti Gwyneira lähtee rikkaan lammasparonin matkaan. Elämä Uudessa-Seelannissa ei kuitenkaan ihan vastaa odotuksia. Kirjassa seurataan naisten ystävyyttä ja elämää, jota he lähtevät rakentamaan vastoinkäymisistä huolimatta.

Rakastan historiallisia romaaneja (etenkin 1700-1800 -lukuja) ja sukuromaaneja, ja niiden tähden tämä kirja tarttuikin mukaani kirjastosta. En ole ennen lukenut mitään Uuteen-Seelantiin sijoittuvaa, joten siinä kolmas syy, miksi kirja kiinnosti erityisesti. Kirjan lähtökohdat ovat myös kutkuttavat, ja antavat mahdollisuuksia vaikka kuinka menevälle tarinalle!

Tämä kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita.

Tästä lähtien teksti sisältää juonipaljastuksia.

Hyvät puolet ensin... Rakastin kirjan ajankuvausta ja uudisasukkaiden elämän seuraamista Uudessa-Seelannissa. Maisemanvaihdos oli oikein tervetullutta lukemieni historiallisten romaanien kentälle. Helen ja Gwyn olivat kiinnostavia ja sopivan erilaisia hahmoja, ja tykkäsin seurata heidän ystävystymistä. Kirjassa vilahtelee myös paljon eläimiä koirista hevosiin ja lampaisiin, mitä eläinrakkaana ihmisenä arvostin.

Ensimmäiset noin 500 sivua veivät mukanaan täysillä, mutta sen jälkeen romaani alkoi saada turhan saippuasarjamaisia piirteitä, ja juonikuvioita alettiin käydä tiuhasti läpi omaan makuuni. Joistakin henkilöistä tuli melkein epäuskottavan "pahoja". Suurin osa romaanin henkilöistä alkoi olla luotaantyöntäviä, ja se yksi joka kiinnosti minua kaikkein eniten, katosi miltei kokonaan kuvasta.

Kirjan loppuosasta jäi sellainen tuntu, kuin kirjailijalla olisi tullut kiire tiivistää romaania tai kirjoittaa se loppuun, joten henkilökuvat jäivät yhtäkkiä yksipuolisiksi ja ontoiksi, ja päädyin inhoamaan melkein kaikkia henkilöitä Heleniä lukuunottamatta. Esimerkiksi Gwyneira oli aivan ihana hahmo siihen asti, että sai Paulin ja kohteli poikaa aivan kamalasti. Ja hänen järkeilynsä oli tyyliin "en osaa rakastaa omaa poikaani, joten turha edes teeskennellä". Wut? Ymmärrän, että poika sai alkunsa raiskauksesta, mutta eihän se pojan vika ole... Jotenkin tämä osuus tarinasta jäi kaipaamaan lisää syvennystä, jotta olisin ymmärtänyt sekä Paulia että Gwyneiraa paremmin.

Ehkä en odottanut, että näin paksussa, melkein 900-sivuisessa kirjassa tulisi vastaan kökköjä henkilöhahmoja. Minun mielestä esimerkiksi Paulin hahmosta olisi voitu ottaa paljon enemmän irti, mutta nyt se oli olemassa lähinnä ärsyttävänä sivuhahmona, joka aiheuttaa ongelmia silkkaa ilkeyttään kaikille, jotta saataisiin juonikuvioita menemään eteenpäin. Geraldin ja Howardin hahmot tuntuivat myös turhan yksipuolisilta ja sen takia hiukan epäuskottavilta. Anyways...

Yleensä en ärsyynny näin vahvasti kirjaan, mutta tällä kertaa tuntuu, että tarinalla olisi ollut paljon enemmän potentiaalia. Kun alku oli niin hyvä, miksi se kääntyi omituiseksi husertamiseksi loppua kohden? Oliko kenekään muun lukukokemus samanlainen, vai olenko vain liian kriittinen? 😬

Noh, tämä lukukokemus oli nyt tälläinen, voihan olla, että joskus luen tämän kirjan uudestaan ja ihmettelen miksi vaahtosin tuosta loppupuoliskosta noin paljon (ei olis eka kerta). Täytyy sanoa, että melkein 900-sivuiseksi kirjaksi tämä oli melko nopeasti luettu läpi, joten pakostakin tämä oli lukemisen arvoinen. Vaikka loppu oli aika pettymys, hyvän alun takia aion lukea myös trilogian toisen osan, Maorien laulun. Toivottavasti se kantaa alusta loppuun!


🍁🍁🍁


Muualla luettua: Luetut kirjat, Ullan luetut kirjat, Kirjasähkökäyrä, Mari A:n kirjablogi, kirjakaapin kummitus

Helmet-lukuhaaste 2018:  14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...