Netflixin kolmiosainen Dracula-minisarja oli kaikessa mustanpuhuvuudessaan yllättävän hyvä. Sarjan katsomisesta on vierähtänyt tovi, mutta tajusin vasta nyt, että en muistanut kirjoittaa tästä tänne. Tämä oli kyllä sen verran hyvä, että pakkohan se vahinko on korjata.
Dracula on modernisoitu tv-adaptaatio Bram Stokerin samannimisestä klassikkoromaanista. Etenkin ensimmäinen jakso (ja ehkä toinenkin) pysyttelee jotenkuten romaanista tunnistettavissa kuvioissa, mutta jossakin vaiheessa sarja lähtee elämään omaa elämäänsä. Monia muutoksia juoneen ja henkilöhahmoihin on tehty. Yleensä vastustan moista aika hanakasti, mutta tässä se toimi yllättävän hyvin. Ehkäpä tykästyin Draculan hahmoon sen verran, että hyväksyin uusille urille ajautumisen.
Claes Bang oli nappivalinta Kreivi Draculan rooliin. Hän toi synkkään, monesti valkokankaalla nähtyyn hahmoon persoonallisuutta ja omalaatuista huumoria. Myös sisar Agatha oli mielestäni kivan erilainen hahmo. Sarjan miljöö on synkän 1800-lukulainen, kuten kauhusarjalta odottaa saattaa.
Alkuun tästä jäi vähän ristiriitaiset fiilikset, mutta nyt kun aikaa on kulunut, muistelen sarjaa hyvillä mielin. Sanotaanko niin, että kolmannen jakson viimeinen puolituntinen meinasi pilata koko kokemuksen, ja jätti jälkeensä lieviä WTF-tuntemuksia, mutta nyt se on jo pyyhkiytynyt mielestä mukavasti... Suosittelen silti tätä kauhun / kauhuromantiikan ystäville, sillä suurin osa sarjasta oli loistavaa ja ehdottomasti katsomisen arvoista. 👌
Lounaassa olivat kauheat tunturit, joita Silje nimitti Varjonmaaksi tai Illanmaaksi. Niiden valtava hahmo on pelottanut ja kiehtonut Siljeä koko hänen lapsuutensa ajan. Tunturit olivat niin kaukana, että ne erotti vain vaivoin. Mutta kun ilta-auringon kirkas hohde lankesi tunturien huippuihin, ne näkyivät ihmeellisen utuisen terävinä, mikä oli omiaan ruokkimaan Siljen elävää mielikuvitusta.
Norjalaisen Margit Sandemon historiallisen fantasiaromaanisarjan aloitusosa oli ehkä juuri sitä, mitä kaipasin tähän vapaapäivien alkajaisiksi. Olen lukenut enemmän tietokirjoja viime aikoina, joten tarvitsin vähän tällaisen aivot narikkaan -kirjan tähän väliin. Tämä oli taas näitä, että potentiaalia olisi ollut mielestäni parempaankin tarinaan ja henkilöhahmoihin, mutta maailma vei silti mukanaan.
Tarinan backdrop on synkkä ja melankolinen, talvinen ruton ja kuoleman
riivaama Norja, jonka tuntureilla asuu maagista Jääkansan väkeä. 17-vuotias Silje on
lapsesta asti kuullut pelottavia tarinoita jääkansasta, ja niiden
siivittämät painajaiset ovat vaivanneet häntä aina. Huhut kertovat, että aikoinaan jääkansan esi-isä myi sielunsa paholaiselle.
Silje on yksi perheensä rutolle menettäneistä kurjista sieluista, joka potkitaan pihalle torpasta uusien asukkien tieltä. Hän löytää nopeasti rinnalleen pari lasta, joiden kohtalo olisi ollut ikävä ilman häntä. Matkallaan kohti lämmittävää ruumisroviota, Silje törmää pelottavaan ja mystiseen mieheen metsän laidalla.
Onko kirjassa kornia romantiikkaa... Kyllä: iso, pelottava, "melkein eläimellinen" mies ja teini-ikäinen rääsyihin pukeutunut viaton tyttö kohtaa metsäreissulla. 😬 Tuliko tehtyä pari silmänmuljautusta vuoropuhelulle... Juu. Luinko silti kirjan alusta loppuun yhdellä istumalla, totta kai. :') Etenkin pidin kirjan miljööstä: tuntureiden ja lumisten maisemien kuvailusta tuli hyvin kotoisa olo. Päähahmot eivät oikein herättäneet tunteita puolin tai toisin, mikä oli vähän harmi.
Jatko-osia on huikeat 47, joten totta tästä kirjasarjasta on pari muutakin tykännyt. Ehkäpä tarinaan löytyykin hippusen enemmän syvyyttä tai yllätyksellisyyttä jatko-osissa? Kertokaa jos olette lukeneet, en ole vielä päättänyt haluanko tarttua niihin...
***
Sandemo, Margit: Lumottu
Jääkansan tarina #1
Alkuteos ilmestynyt 1982.
E-kirja (BookBeatista) Jentas A/S, 2020. 186 s.
){kind=link}
