tiistai 31. lokakuuta 2017

Top Ten Tuesday: Lapsuuden suosikit


Kaipasin jotain hauskaa ja kevyttä lisämaustetta tänne blogiin, joten kaivelin internetin syövereistä tämän The Broke and The Bookish -blogin luoman Top Ten Tuesday -jutun. Tämä on pyörinyt kirjablogeissa jo vuodesta 2010 (en tosin tiedä kuinka paljon suomalaisissa blogeissa?) mutta minulle tämä on uusi löytö. Tämä taitaa olla edelleen kyseisessä blogissa käynnissä joka tiistai, mutta menneiden juttujen listassa oli niin herkullisia aiheita, etten halunnut hypätä niiden yli. Heh.

Viikoittaisia Top Ten Tuesday -aiheita löytyy jo pitkä lista, joten tässähän riittää sisältöä vaikka kuin pitkään. Lisäksi listoja on aina hauska koota, joten aihe sopii minulle kuin nenä päähän!  😍 Ajattelin käydä aihelistaa läpi satunnaisessa järjestyksessä, lähinnä poimien niitä aiheita jotka kutkuttavat kirjamieltäni eniten.


Tässä minun Top 10 lapsuuden kirjasuosikit:


En ollut kovin suuri lukija pikkulapsena, oikeastaan vasta Harry Potterit innostivat minut kirjojen maailmaan. Näitä kirjoja tuli siis joskus ala-asteen lopulla/yläasteella luettua:

1. Pirkko Koskimies: Pupu Tupuna 
Nämä lasten kuvakirjat ovat niitä harvoja joita muistan lukeneeni pienenä tyttönä. Varsinkin mummolassa.

2.  R. L. Stine: Goosebumps -kirjat
Nämä oli niin hauskoja ja pelottavia samaan aikaan.

3.  Marilyn Kaye: Replica -kirjasarja
Jännittävää scifiä ja kloonimeininkiä. Taisin kasvaa sarjasta ulos ennen kuin kerkesin lukea viimeiset kirjat.

4.  Louise Rennison: Georgia Nicholsonin salatut elämät -kirjasarja
Nämä oli sellaisia kirjoja joiden ääressä sai nauraa aina vedet silmissä. Rakastettavia hahmoja ja teinitytön toilailuja.

5.  Fiona Kelly: Mystery club -kirjasarja
Jännittävää salapoliisimeininkiä kolme erilaisen ystävyksen, Hollyn, Tracyn ja Belindan toimesta.

6.  J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
Mun lemppari Potteri 💜

7.  Anu Ojala: Emilia-kirjat
Nämä puhuttelivat minun eläinrakasta sydäntäni.

8.  Anu Holopainen: Sinisilmä 
Pohjoistuulen jälkeläiset on ihana ja koskettava fantasiatrilogia, jota luin joskus ala-aseen loppupuolella/yläasteella paljon. Sinisilmä on aina ollut suosikkini Holopaisen kirjoista.

9.  Marja-Leena Tiainen: Rakas Mikael
Vaikuttava lukukokemus yläasteelta, joka jäi mieleen kummittelemaan vuosiksi.

10. Tuija Lehtinen: Roskisprinssi
Luin yhdessä vaiheessa yläastetta varmaan kaikki Lehtisen nuorille suunnatut kirjat. Tämä on jostain syystä jäänyt parhaiten mieleen.

***

Mitä kirjoja sun Top Ten lapsuuden suosikeista löytyy?


perjantai 27. lokakuuta 2017

Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika


Hobb, Robin: Salamurhaajan oppipoika
Näkijän taru 1
Otava, 1996. 446 s.

Vihdoinkin tuli luettua tämä modernin fantasiakirjallisuuden klassikoksi jo noussut teos, jota ihmiset ovat yrittäneet saada mua lukemaan jo vuosia. Robin Hobbin Salamurhaajan oppipoika aloittaa Näkijän taru -nimisen kirjasarjan, jossa seurataan Prinssi Uljaan äpäräpojan Fitzin elämää. Hobb on kirjoittanut monta tähän samaan maailmaan sijoittuvaa sarjaa ja kirjaa, joista käytetään yhteistä sarjanimeä Realm of the Elderlings. Valitettavasti kaikkia näitä kirjoja ei ole suomennettu.

Fitzin lapsuus, sellaisenaan kuin hän on sen tuntenut, tulee päätökseen, kun hänet raahataan Prinssi Uljaan ystävän ja hovin eläintenhoitajan Burrichin luo. Hän nimeää äpäräpojan osuvasti Fitziksi ja pyrkii kasvattamaan hänestä kunnollisen pojan, yrittäen samalla pitää mahdollisimman matalaa profiilia. Kuningas Ovela iskee kuitenkin silmänsä Fitziin, ja näin pojasta aletaan kouluttamaan muiden tietämättä salamurhaajaa kuninkaalle, samalla kun hänen päivänsä täyttyvät myös monen monista muista oppitunneista. Toiset valtaapitävät kokevat Fitzin läsnäolon hovissa uhkana, kun taas toiset mahdollisuutena. Poika on nimittäin perinyt isältään sukunsa näkijän lahjan ja telepaattisen kommunikoinnin taidon.

Salamurhaajan oppipojassa tarinan kertoja on vanhempi Fitz, joka muistelee kohtaamiaan tapahtumia. Hän muistelee mitä ajatteli asioista pienenä poikana, välillä ihmetellen omia päätöksiään, mikä oli ihan mielenkiintoinen tapa kertoa tarinaa. Fitz on henkilöhahmona mukavan oloinen, mutta yksinäinen poika, joka tahtomattaan joutuu mukaan hovin ja Kuuden herttuakunnan valtataisteluihin, koska hän on korkea-arvoisen prinssin äpärä. Kirjassa seurataan hänen varttumistaan pienestä pojasta teini-ikäiseksi salamurhaajaksi.

Vaikka en konsanaan muuta olisi tehnyt kuin syntynyt ja löytynyt, olin jo jättänyt merkkini koko maahan ja aikakirjoihin. Vartuin ilman isää ja äitiä hovissa, missä kaikki tajusivat minun tuovan muutoksen mukanani. Ja paljon minä muutinkin.


Kirjan maailma kostuu kuudesta herttuakunnasta, joita hallitsee Näkijöiden suku. Herttuakuntia ovat kohdanneet vaikeat ajat, kun pahamaineiset punakaartilaiset ryöstävät julmasti ihmisiä ja vaativat heistä lunnaita: maksakaa niin tapamme heidät, jos ette maksa, palautamme heidät. Kuningas ei tiedä mitä punakaartilaisten ja heidän käsittelystään palanneiden ihmisten kanssa pitäisi tehdä, kansa on tyytymätön ja kapinan uhka on todellinen. Tätä ympäristöä ja poliittisia tapahtumia lukija seuraa tavallaan nuoren pojan näkökulmasta, joka yrittää ymmärtää maailmaa johon hänet on heitetty. Kaikkea hän ei ymmärräkään. 

Pidin paljon Hobbin lämpöisestä, pohdiskelevasta kerrontatyylistä, ja etenkin joka luvun alussa olevista pienistä kappaleista, joissa avataan Kuuden herttuakunnan tärkeiden henkilöiden ja tapahtumien taustoja. Tarina alkoi mielenkiintoisesti, mutta lähti sitten etenemään aika verkkaisesti omasta mielestäni. Välillä sitten taas tuli luettua sata sivua melkein huomaamatta. Tykkäsin kuitenkin kirjasta, vaikka se oli ihan erilainen kuin odotin mainospuheiden perusteella. (Poikaystävä rakastaa näitä kirjoja ja vertasi tätä Game of Thronesiin, mikä ei nyt ihan mennyt nappiin omasta mielestäni. Hän ei tosin ole katsonut kyseistä sarjaa taikka lukenut kirjoja, joten... Anyways)

Vaikka tämä kirja on yksi fantasiakirjallisuuden tunnetuimpia teoksia, ja sanotaan olevan must-read etenkin kaikille fantasian ystäville, luulen että muutkin voisivat ihan hyvin pitää kirjasta. Tässä ei nimittäin ollut ylitsevuotavasti fantasian elementtejä, vaikka jonkin verran tietysti. Saa nähdä onko tulevissa kirjoissa sitten niitä enemmän, ja mitä esimerkiksi pelottavista punakaartilaista selviää.

Kirja jätti minut pohtimaan mitä kaikkea kertoja-Fitz on joutunut kokemaan ja millaiseksi aikuiseksi tämä kuninkaan salamurhaaja tuleekaan kasvamaan. Pitää vissiin lukea sarjan muutkin kirjat. 😃


tiistai 24. lokakuuta 2017

Tuulessa roihuaa maa - Kertomus Lapista, jäisestä merestä ja Saamen kansasta


Haataja, Antti & Sammallahti, Pekka:
Tuulessa roihuaa maa - Kertomus Lapista, jäisestä merestä ja Saamen kansasta
Tammi, 2017. 448 s.

Tykkään aina välillä selailla kirjaston tietokantaa mielenkiintoisten uutuuksien toivossa, ja tämä kirja tuli siellä vastaan. Kiinnostava nimi riitti siihen että laitoin varauksen menemään. Kun sitten taas menin hakemaan kirjaa kirjastosta, oli pieni järkytys yllätys nähdä kuinka iso kirja siellä hyllyssä odotti. 😅 Ei mahtunut kassiin, mutta kotia se tuli kuitenkin roudattua.

Tuulessa roihuaa maa on kaunis, paljon valokuvia sisältävä teos, joka kertoo Lapista, Lapin luonnosta, sen asukkaista ja erityisesti saamelaisista ja saamelaisuudesta. Kirjan kieli on välillä kaunopuheista luontokuvausta, välillä vankkaa tietopakettia. Mistä saamenkieli polveutuu? Koska ensimmäiset asukkaat saapuivat Suomeen? Mitä on saamelaisuus ja kuka sen saa määritellä? Montako vuodenaikaa Lapissa oikeastaan on? Millaista on kulkea Lapin luonnossa?


Erityisesti luvut Iso hirvi - Saamelainen tähtitaivas ja Juuret kiinnostivat minua. Toisessa pureudutaan hieman saamelaiseen astronomiaan, ja toisessa kerrotaan saamelaisten oikeudesta elinkeinoonsa ja elintapaansa, identiteetistä ja suomalaisesta kolonialismista. Oli myös hauska lukea kirjan tekijöiden omista kokemuksista Lapissa ja Lapin luonnossa.

Kirjan valokuvat ovat oikein hienoja, kauniita ja karuja, kaikkea mitä Lapin luonnossa voi vaan olla. Kuvia on jokaiselta vuodenajalta ja isohkosta kirjasta niitä oli oikein näyttävä katsella. Valokuvia ihastellessa podin myös pientä koti-ikävää, kun ajattelin kaikkia niitä tykkylumipuita ja kauniita sinisen ja punaisen sävyjä talviaikaan, joita Oulussa ei juuri koskaan näy.

Tämä oli oikein hieno ja kauniisti kirjoitettu teos, joka antoi myös pohtimisen aihetta. Suosittelen lukemaan ehdottomasti jo pelkkien valokuvienkin takia, mutta myös kaikille Lapin ystäville ja saamelaisuudesta kiinnostuneille. 💜

perjantai 20. lokakuuta 2017

Olen kiitollinen...

... Monen monista asioista. Sain tämän kiitollisuus-haasteen Karvakasan alta löytyi kirja -blogin Tiialta, kiitoksia. 🤗

Usein sitä unohtuu vain ajattelemaan kaikkia huolia ja murheita, eikä pysähdy pohtimaan niitä hyviä pieniä ja isoja asioita, joita omasta elämästä löytyy. Minä tunnustan olevani huolehtija-persoona, jolla on aina jokin asia mieltä painamassa, osaan hyvin taidokkaasti tehdä mielessäni pienenpienestä banaanikärpäsestäkin härkäsen. Täytyy todellakin alkaa miettimään positiivisia asioita samassa mittakaavassa!

Pamin kanssa käytiin ihmettelemässä ensilunta


Näistä asioista olen erityisen kiitollinen:

🍃 Perhe, sukulaiset, isovanhemmat, poikaystävä, ystävät
On mukavaa kun on isohko suku, vaikka itse olen ehdottomasti ehkä se introvertein meistä ja en todellakaan aina osallistu kaikkeen (oikeastaan kammoan osallistumista, en osaa sanoa miksi). Antin kanssa ollaan oltu yhdessä reilu 9 vuotta, mikä äkkiseltään kuulostaa pitkältä ajalta, mutta ei todellakaan tunnu siltä. 💜

🍃 Karvinen-kissa ja Pami-koira
Karvinen otettiin meille melkein heti kun muutettiin yhteen, ja vielä se pirulainen porskuttelee menemään. Kissa tuli meille reilun neljän kuukauden iässä ja nyt on jo 9 vuotta kertynyt laariin. Vanahukseksi sitä pittää kohta alakaa sanoa. Pami taas on jo seitsemän vuotias tytön tyllerö, josta on tullut oikea sohvaperuna.

🍃 Työ, vaikka se ei olekaan sitä mitä haluaisin eniten tehdä, on se silti mukava työpaikka työkavereineen
Siitäkin on syytä olla kiitollinen, ehdottomasti.

🍃 Se että asun Suomessa ja Oulussa, kaupungissa josta pidän kovasti
Suomi on mahtava ja turvallinen maa, ja pienenä saikin aina kuulla kuinka on lottovoitto olla syntynyt Suomeen: ilmainen koulutus ja kaikkea. Olemme poikaystävän kanssa molemmat kotoisin Ivalosta Pohjois-Lapista, ja kesti pitkään valita kaupunki, johon voitaisiin muuttaa opiskelemaan. Lopulta valittiin Oulu, koska Etelä-Suomi ei sittenkään houkutellut, sitä olis joutunut liian kauaksi kotoa. Ja niin sitä on kotiuduttu tänne. 💜

Olen kiitollinen myös kirppareista, josta löysin muun muassa nämä hyvät kengät kahdella eurolla 💜

🍃 Oma koti tavaroineen kaikkineen. Täällähän sitä suurimman osan ajastaan viettää, olen oikea kotihiiri.
🍃 Hyvästä terveydestä
🍃 Kaikista niistä hyvistä kirjoista, sarjoista ja elokuvista, joita on tullut katsottua ja luettua
On se niin hienoa että saa nauttia lahjakkaiden ja luovien ihmisten tekemästä taiteesta, jonka kautta saa kokea tunteita laidasta laitaan.

🍃 Kaikesta siitä vapaa-ajasta, jonka saan käyttää miten huvittaa (kuten lukemalla ja netflixiä selaamalla...)
Onnekseni teen sellaista työtä jota ei tarvi tuoda kotiin, joten kun töistä päivän päätteeksi lähtee, ei niitä asioita tarvi(tsisi) pohtia enää loppupäivänä. Se on oikein mukava tunne, varsinkin kun mielen perukoilla on vielä opiskelujen aikana koettu stressi, koulutehtävien pinoutuminen ja vapaa-ajan puute.

🍃 Että on syksy ja kohta talvi, mun lemppari vuodenajat
Nautin aina kesästä sen ensimmäiset kaksi viikkoa, jonka jälkeen alan toivoa taas kylmempiä säitä ja ötökättömyyttä. Syksy ja talvi on niin tunnelmallista aikaa. Täytyy olla kiitollinen että asuu paikassa, jossa saa kokea kaikki neljä vuodenaikaa. Vaikka täytyy myöntää, ettei Oulun talvi vedä vertoja Lapille. 😉

🍃 Siitä että joka vuosi on joulu, ja kohta saa taas laittaa koristeita, leipoa torttuja, juoda glögiä ja muuten vain fiilistellä
🍃 Puhtaasta vedestä
🍃 Suomen ihanasta luonnosta

Karvinen ihastelee lumisia maisemia ikkunasta

En oikein tiedä ketkä kaikki tähän haasteeseen ovat osallistuneet, mutta haastan seuraavat bloggaajat: Luetut kirjat, Carry on reading ja Rinkka ja nojatuoli. Olkaapas hyvät, ja jos olette tämän jo tehneet, niin ignooratkaa tämä. :)

lauantai 14. lokakuuta 2017

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia


Kunnas, Mauri: Koiramäen Suomen historia
Otava, 2017. 80 s.

Osaatko kuvitella millaista elämä oli Suomessa esi-isiemme aikaan, kun maata hallitsivat Kaarlet, Juhanat, Kristiinat, Kustaat ja muut kruunupäät? Aapinen oli vielä kirjoittamatta, haarukka uusinta muotia, ja sotimaan lähdettiin nuijat aseina.

Olenkohan koskaan lukenut Mauri Kunnaksen kirjaa josta en olisi tykännyt? Tuskinpa. Uutuuskirja Koiramäen Suomen historia ei tee tähän poikkeusta, tämä on ihana! Varsinkin tällaiselle historianörtille. Oliko tämä muka lapsille suunnattu? Pöh. 😆

Kirjassa käydään Kunnakselle tyypilliseen tapaan läpi Suomen historian merkkihenkilöitä ja tapahtumia aina uskonpuhdistuksesta 1800-luvulle ja Vänrikki Stoolin tarinoihin. Niin monta sotaa, keksintöä ja hallitsijaa on Suomessakin nähty. Kuvitus on täynnä hienoja yksityiskohtia ja teksti mukavan yksinkertaisesti, mutta kiinnostavasti kirjoitettua.

Mikael Agricola haluaa kirjoittaa suomenkielisen aapisen

Kunnas on sekoittanut historiaselostuksen sekaan hauskoja pieniä tarinoita, tavallisten tallaajien kommelluksia ja Koiramäki-tarinoista tuttuja hahmoja, mikä tosiaan teki kirjasta kevyemmän luettavan ja lisäsi tarinaan mukavasti huumoria.

Voin hyvin kuvitella tämän nousevan yhdeksi lastenkirjallisuuden klassikoksi Seitsemän koiraveljestä ja Koirien Kalevalan rinnalle, kuten takakansitekstissäkin jo vinkataan. Tämä on hieno opetushetki sekä lapsille että aikuisille Suomen historiasta hauskan kuvituksen ja lämpimän huumorin kera.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Joe Kubert: Yossel - 19 huhtikuuta 1943


Kubert, Joe: Yossel - 19 huhtikuuta 1943
RW Kustannus, 2015. 128 s.

Vuonna 1939 minä olin 13-vuotias ja kävin musiikki- ja taidelukiota New Yorkissa. Samana vuonna Hitler valloitti Puolan. Kaksi miljoonaa juutalaista pyyhkäistiin natsien verkkoon osana Hitlerin lopullista ratkaisua.

Sarjakuvista muodostui mun teema edellisellä superlukumaratonilla, ja tämä on yksi niistä kolmesta, jotka poimin lähikirjastoni tositapahtumiin perustuvien sarjakuvien kirjanäyttelystä. Kuuluisan supersankarisarjakuvien piirtäjän Joe Kubertin (1926-2012) sarjakuva-albumi Yossel - 19 huhtikuuta 1943 kertoo mitä jos -tyyppisen tarinan siitä, mitä hänen perheelleen olisi voinut tapahtua, jos he eivät olisi muuttaneet vuonna 1926 Yhdysvaltoihin. Puolan juutalainen Kubert (jonka juutalainen nimi on Yossel) sai kasvaa unelmoiden sarjakuvapiirtäjän ammatista sillä välin, kun hänen kotikylänsä Puolassa tyhjennettiin juutalaista Varsovan gettoon.

Sarjakuvaromaanissa tarinaa kerrotaan taitelijan urasta haaveilevan, mutta perheensä kanssa Varsovan gettoon heitetyn Yosselin luonnosteluiden ja taiteen kautta. Hän käsittelee kaameita kokemuksiaan piirtämällä ja siinä samalla tulee kertoneeksi lukijalle oman ja muiden tapaamiensa juutalaisten tarinan. Piirtämisen lahja antaa Yosselille enemmän vapauksia kuin muille, mutta kohtalo on silti sinetöity: nöyryytetyt, ihmisoikeutensa menettäneet ja julmaan kohteluun kyllästyneet juutalaiset aloittavat ensimmäisen Varsovan kansannousun vuonna 1943.

Kaikkiin tositapahtumiin perustuviin kirjoihin tai elokuviin verrattuna tämä voisi olla täysin totta, sillä juuri tämän kaltaisista kauheuksista niiden kautta on saanut kuulla. Kirjassa Getossa asuvat juutalaiset eivät voi kuvitella, että tilanne voisi tästä pahentua, kunnes kuulevat keskitysleiriltä karanneen miehen tarinan. Voin kuvitella kuinka vaikeaa on ollut ajatella, että olisi itse ihan hyvin voinut olla tuossa tilanteessa, jos vanhemmat eivät olisi tehneet muuttopäätöstä vuonna 1926. Kubertin ratkaisu jättää piirrokset luonnosmaisiksi ja ikään kuin Yosselin mielessään piirtämiksi toimii hienosti.

Ei voi muuta kuin päätellä, että ihmiset kykenevät kauheisiin tekoihin, ja heti kun ihmisarvo viedään pois, sinulle voi tehdä mitä tahansa. Holokaustistakaan ei loppujen lopuksi kovin kauan aikaa ole. Tämä oli koskettava lukukokemus, ja vaikka näitä on vaikea lukea, niin tällaiset tapahtumat on tärkeä muistaa.


torstai 5. lokakuuta 2017

Millaisesta kirjasta tykkään

Aloin yksi päivä pohtimaan millaisista kirjoista pidän ja miksi erityisesti juuri niistä. Tykkään lukea laidasta laitaan kaikenlaista ja kaiken tyyppistä kirjaa aina sarjakuvista (joista olen oppinut tykkäämään :D) runoihin ja romaaneihin, ja yritän silloin tällöin haastaa itseäni lukemaan myös sellaista, mihin en ehkä normaalisti tarttuisi. Mutta tietynlaiset kirjat nousevat ylitse muiden: nimittäin fantasiakirjat ja historialliset romaanit. Niitä rakastan!

Mikä niissä sitten on niin erityistä?

Ensinnäkin maailma. Rakastan lukea kirjoja, jotka sijoittuvat erilaiseen maailmaan kuin missä itse elän. Tästä syystä en juurikaan tule lukeneeksi nykypäivään sijoittuvia realistisia kirjoja, en ole kiinnostunut lukemaan Annan ja Pekan avioliittokriisistä ruuhkavuosien keskellä. Etenkin inhorealistiset kirjat ovat niitä, jotka jäävät melko äkkiä kesken. Jostain syystä kauheista tapahtumista on helpompi lukea, kun se tapahtuu jossain muualla: vaikka 1200-luvun Suomessa, Tylypahkassa tai Westerosissa.

Haluan yleensä lukea jotain, johon saan uppoutua kunnolla, ja kirjassa täytyy silloin mielestäni olla tarpeeksi mielenkiintoinen ja erilainen maailma, on se sitten tulevaisuuteen tai menneisyyteen sijoittuva aikakausi, tai täysin kirjailijan itse luoma erikoinen paikka. On hauska kuvitella mitä itse tekisi tai miten selviytyisi siellä. Tästä syystä suosikkikirjoihini lukeutuu esimerkiksi Harry Potterit ja Diana Gabaldonin romaanit.

Kauhu taitaa olla toinen sellainen genre, johon en ole hirveästi tutustunut, poikkeuksena kaikki vampyyri- ja ihmissusikirjat, koska niistä yleensä tykkään. 💜 Ne ovatkin olleet yleensä sellaisia kirjoja, jotka voisi ihan hyvin sijoittaa myös jännitys- tai fantasiaosastoille, kuten Charlaine Harrisin tai J. R. Wardin kirjat. Mikä niissä ihmissusissa niin kiehtoo? :D



Tykkään mielenkiintoisista ja monisävyisistä henkilöhahmoista, ja niitä näistä kirjoista tuntuu löytyvän mukavasti. Monesti fantasiakirjat ja historialliset romaanit ovatkin elementtiharkkoja, tai vähintäänkin tiiliskiviä, joten ei pitäisi yllättää, että henkilöhahmojen mielenmaailman kuvaukseen ja kehitykseen käytetään paljon sivuja. En toki väitä, että mielenkiintoisia henkilöhahmoja ei muista kirjoista löytyisi! :)

Haluan että kirjassa on vähän kaikkea: seikkailua, toimintaa, romantiikkaa, ihmissuhdekiemuroita, murhia ja valtataisteluita, huumoria, vaikeitakin aiheita... Jos yhden kirjan mukana mennään koko tunneskaala läpi, sen on pakko olla hyvä! En tykkää jos kirja on liian höttöistä, mutta pelkäksi kärsimykseksi se ei myöskään saa mennä. Jos kirjassa käydään läpi jonkun henkilöhahmon vaikeita kokemuksia ja selviytymistä niistä, I'm here for it!

Sarjakuvissa olen huomannut, että en ole yleensä huumorisarjisten ystävä, mutta niin sanotut sarjakuvaromaanit ja tosielämän tapahtumiin perustuvat sarjakuvat ovat usein ihan helmiä. Kuten esimerkiksi Janne Kukkosen Voro tai Guy Delislen Shenzhen. Emily Carrollin kauhuromanttinen sarjakuva-albumi Through the Woods oli myös mahtava löytö!

Olen myös huomannut, että tartun aika usein kirjasarjoihin. Jokin siinä viehättää, kun saa palata aina uudestaan samaan maailmaan ja samojen henkilöiden keskelle. Se onkin katkeransuloinen ja vähän surullinen tunne, kun on lukenut jonkin kirjasarjan loppuun, ja tietää että jatkoa ei ole tulossa (köh, Potterit, köh).

Silloin tällöin tekee mieli tarttua myös johonkin "kevyeen" kirjallisuuteen, jonka saa imaista hetkessä sen enempiä miettimättä (ja voi olla varma että loppu on onnellinen), kuten esimerkiksi Nora Robertsin kirjoihin. Tykkään erityisesti hänen jännäripainotteisista kirjoista, mutta olen lukenut muutakin. Uudemmat hääsuunnittelijatrilogiat sun muut eivät tosin ole olleet mun juttu. Onhan näissä kirjoissa periaatteessa aina sama tarina eri vaatteisiin puettuna, mutta se ei haittaa minua. Siinä on jotain tuttua ja turvallista.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Hanneriina Moisseinen: Kannas


Hanneriina Moisseinen: Kannas
Kreegah Bundolo, 2016. 237 s.


























Hanneriina Moisseisen Kannas oli yksi niistä sarjakuvista, joita tuli luettua Superlukumaratonin aikana. (Note to self: sarjakuvat ovat hyvä valinta maratoneihin.) Aiemmin olen lukenut Moisseiselta koskettavan sarjakuva-albumin Isä - Father, jossa hän kertoo isänsä katoamisesta.

Kannas sen sijaan kertoo riipaisevan tarinan jatkosodasta ja Karjalasta evakkoon joutuneista ihmisistä. Toisaalla on ainoana joukostaan elossa selinnyt, mutta fyysisesti ja henkisesti vammautunut mies, joka ei muista omaa nimeään. Toisaalla taas ihmiset lähtevät marssimaan evakkoon, se määrä tavaroita mukanaan, mitä he jaksavat kantaa. Kolmantena näkökulmana on nainen, joka kuuntelee radiosta lähetystä evakkoon lähteneiden marssista.


Moisseinen on piirtänyt tämän hieman luonnosmaisella otteella, mihin oli tottuminen aluksi. Lopulta kuitenkin päädyin tykkäämään tästä tyylistä, sillä se jotenkin omalla tavallaan tuntui korostavan tuon ajan hektistä liikkeellelähtöä ja sodan järjettömyyttä. Välillä sivut sisältävät myös oikeita valokuvia muun muassa evakkolaisista, kotieläimistä ja kuolleista sotilaista. Se oli mielenkiintoinen ratkaisu ja teki sarjakuvan sisältämän tarinan hyvin todentuntoiseksi.

Hän vaikuttaa heikkomieliseltä eikö totta... Sähköshokkihoito ja viikon lepo kenties auttaisivat...

Moisseinen käsittelee tarinassaan muun muassa sitä, miten sodan tuomia traumoja ei osattu hoitaa ollenkaan... Osataanko vieläkään? Ainoana omasta rykmentistään elossa selvinneellä miehellä on vakavia traumoja ja vammoja, mutta niitä ei juuri yritetä ymmärtää tai hoitaa. Loppua kohti tarinat myös alkavat nivoutua yhteen, ja mielestäni radiolähetyksen tuominen tarinaan oli hyvä tapa tuoda esiin evakkoon lähteneiden tuntemuksia ja kokemuksia.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä(kin) sarjakuvasta. Suosittelen lukemiseksi etenkin kaikille sota- ja evakkotarinoista kiinnostuneille.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...