Archive for 2017

Pulkkinen, Mari: Surun sylissä - Suomalaisten kokemuksia menetyksestä
Kustannus S&S, 2017. 399 s.

Jos monikasvoisesta surusta halutaan etsiä jotakin yhteistä, on ilmeisin ja viime kädessä kenties ainut yhdistävä tekijä surevien ihmisyys.

Mari Pulkkinen on kirjoittanut suuremmalle yleisölle suunnatun teoksen väitöskirjastaan Salattu, suoritettu ja sanaton suru, jossa hän perehtyy suomalaisten läheisen menetyksen tuomaan suruun. Surun sylissä oli vähän erilainen kuin mitä nimen perusteella odotin, mutta kuitenkin mielenkiintoinen, pohtiva ja vanhojen kaavojen kahleista irti pyristelevä teos. Odotin enemmän myös suomalaisten henkilökohtaisia kertomuksia, mutta niitä ei varsinaisesti tässä ollut, muuten kuin pieninä mainintoina tekstin lomassa. Pulkkinen sen sijaan pohtii erityisesti suomalaista surua, perustaen päätelmänsä saamiinsa kirjeisiin.

Kuten jo mainittua, kirjallaan hän pyristelee irti tavanomaisista surukäsityksistä, vaiheista ja kaavoista, pyrkiäkseen ymmärtämään surua kokonaisvaltaisena kokemuksena, eikä vain pelkkänä vaiheena, josta täytyy päästä yli. Miksi suru ylipäätään ymmärretään poikkeustilana? Miksi surusta täytyy niin määrätietoisesti päästä yli? Onko jopa vahingollista käsittää suru surutyönä? Pulkkinen lähestyy surua hyvin monesta suunnasta, aina yksilöllisistä kokemuksista ja tavoista surra, yhteiskunnan ja vallitsevan kulttuurin vaatimuksiin ja tapoihin. Miten yhteiskunnassa kohdellaan surevaa ja miksi surevan kohtaaminen on meille muille joskus niin vaikeaa?

Mielestäni tämä oli mielenkiintoinen ja mieltä avartava lukukokemus. Kirjoittajalla on myös omakohtaista kokemusta surusta, sillä hän on menettänyt kaksi lastaan. Nämä menetykset toivatkin Pulkkisen tutkimaan surua tarkemmin. Yhtenä pyrkimyksenä kirjalla on myös lähentää surevia ja heitä kohtaavia läheisiä ja ammattilaisia, ja auttaa heitä ymmärtämään toisiaan paremmin. Siihen tarkoitukseen tämä vaikuttaa myös oikein toimivalta teokselta, onhan kirjailija itsekin sekä tutkija että kuolemansurun kohdannut. Lopusta löytyy myös monipuolinen kirjallisuuslista, josta voi löytää lisää lukemista. Suosittelen siis jokaista aiheesta kiinnostunutta tarttumaan tähän teokseen! Uusia näkökulmia kaivataan aina, ja sen tämä lämpimän pohtivalla otteella kirjoitettu teos myöskin tarjoaa.

Kirjan ulkoasu on hyvin onnistunut, kansikuva on erityisen kaunis kaikessa surumielisyydessään. Tykkäsin myös pienistä yksityiskohdista kirjan nimiösivuilla. 💜

Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että ihmiselämässä vain se, mikä on hyvää, kaunista ja helppoa, on tavoiteltavaa ja vaalimisen arvoista. Surevat suomalaiset muistuttavat kuitenkin, että murhe kantaa painavimpia mahdollisia merkityksiä ja jättää usein syvimmät jäljet.

Kiitokset kustantajalle lukukappaleesta. 😊

Edit: Korjasin pikapikaa tekstistä pois pienen väärinymmärryksen, toista tutkimusta siis ei ole tulossa eikä uusia surukokemuskirjeitä kannata lähetellä enää. 😅 En siis huomannut, että kirjan viimeisillä sivuilla oleva kirjekysely liittyi juurikin tähän nimenomaiseen väitöskirjaan, vaan ymmärsin että se oli pyyntö lähettää uusia kirjeitä. Sorry. 🙈

Rakastan ihania kirjojen kansia, ja monesti voin lainata kirjan jo pelkästään kansikuvan perusteella. Nämä ovatkin sellaisia, jotka ovat kiinnittäneet huomioni lähiaikoina kirjastossa tai kustantajien katalogeissa. Listaan olisi voinut valita vaikka mitä, mutta lopulta sain karsittua kymmenen, jotka syystä tai toisesta puhuttelevat minua. Tässä on mun tämän hetken Top Ten lemppari kansikuvat:

1. Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Ihastuttava värimaailma, ja taustalla kaunis vanhaa aikaa henkivä kaupunkikuva täysikuuta vasten. Oih 💜

2. Eeva Kilpi: Noidanlukko
Tämä on ihanan unenomainen ja samalla yksinkertainen kansikuva.

3. Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa
Tässäkin jotenkin harmaan ja punertavan sävyt ja Lontoon kaupunkimaisema näyttävät kauniin kohtalokkaalta, kuten on kirjan nimikin.

4. Glaudie Gallay: Tyrskyt
Jostain syystä tämä kaikessa yksinkertaisuudessaan puhuttelee minua.

5. Erika Vik: Seleesian näkijä

Kirjailijan itsensä suunnittelemat kannet ovat kerta kaikkiaan kauniit, varsinkin värimaailmaltaan.

6. J. S. Meresmaa: Mifongin kadottama
Aivan ihanat värit tässäkin ja muutenkin kohtalonomainen maisemakuva. Love!

7. Orhan Pamuk: Lumi
Nämä värit. Ja vanhanaikaisuus. 💜

8. Paula Havaste: Lumen armo
Ihanat värisävyt tässäkin, ja kaunis talvisen huurteinen kuva.

9. Timo K. Mukka: Laulu Sipirjan lapsista
Olen tykännyt kaikista näistä samantyylisistä Timo K. Mukan kirjoihin suunnitelluista yksinkertaisista, mutta toimivista kansista. Jopa fontti toimii loistavasti.

10. J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (kuvittanut Jim Kay)
Tämä on vain niin hieno kansi, joka tuo heti mieleen tuon hauskan kohtauksen tästä kirjasta. En olisi voinut tuota bussia paremmin mielessäni kuvitella.

Varmaan turvallista sanoa, että tykkään kansikuvista, joissa on sointuvat värit, oli ne sitten räikeitä tai hempeitä. Haluan saada kansikuvasta jonkinlaisen mututuntuman, että millainen tämä kirja tulee olemaan, ja väreillä saa usein hienosti asetettua alkutunnelman. Jostain syystä myös talviset kannet houkuttelevat minua.

Yleensä taas en välitä kansikuvista, joissa pällistelee jonkun naama. (köh, erittäin monet romantiikkagenren kirjat, köh). Muuten olen kyllä kyseisen genren ystävä, joten on vähän sääli että niihin kirjoihin on vakiintunut tuo yksi ja sama kansikuvaformaatti: nainen katselee haaveillen johonkin suuntaan. Toisaalta, ainakin kyseistä genreä edustavan kirjan erottaa jo kaukaa. 😆

Haataja, Antti & Sammallahti, Pekka:
Tuulessa roihuaa maa - Kertomus Lapista, jäisestä merestä ja Saamen kansasta
Tammi, 2017. 448 s.

Tykkään aina välillä selailla kirjaston tietokantaa mielenkiintoisten uutuuksien toivossa, ja tämä kirja tuli siellä vastaan. Kiinnostava nimi riitti siihen että laitoin varauksen menemään. Kun sitten taas menin hakemaan kirjaa kirjastosta, oli pieni ~~järkytys~~ yllätys nähdä kuinka iso kirja siellä hyllyssä odotti. 😅 Ei mahtunut kassiin, mutta kotia se tuli kuitenkin roudattua.

Tuulessa roihuaa maa on kaunis, paljon valokuvia sisältävä teos, joka kertoo Lapista, Lapin luonnosta, sen asukkaista ja erityisesti saamelaisista ja saamelaisuudesta. Kirjan kieli on välillä kaunopuheista luontokuvausta, välillä vankkaa tietopakettia. Mistä saamenkieli polveutuu? Koska ensimmäiset asukkaat saapuivat Suomeen? Mitä on saamelaisuus ja kuka sen saa määritellä? Montako vuodenaikaa Lapissa oikeastaan on? Millaista on kulkea Lapin luonnossa?

Erityisesti luvut Iso hirvi - Saamelainen tähtitaivas ja Juuret kiinnostivat minua. Toisessa pureudutaan hieman saamelaiseen astronomiaan, ja toisessa kerrotaan saamelaisten oikeudesta elinkeinoonsa ja elintapaansa, identiteetistä ja suomalaisesta kolonialismista. Oli myös hauska lukea kirjan tekijöiden omista kokemuksista Lapissa ja Lapin luonnossa.

Kirjan valokuvat ovat oikein hienoja, kauniita ja karuja, kaikkea mitä Lapin luonnossa voi vaan olla. Kuvia on jokaiselta vuodenajalta ja isohkosta kirjasta niitä oli oikein näyttävä katsella. Valokuvia ihastellessa podin myös pientä koti-ikävää, kun ajattelin kaikkia niitä tykkylumipuita ja kauniita sinisen ja punaisen sävyjä talviaikaan, joita Oulussa ei juuri koskaan näy.

Tämä oli oikein hieno ja kauniisti kirjoitettu teos, joka antoi myös pohtimisen aihetta. Suosittelen lukemaan ehdottomasti jo pelkkien valokuvienkin takia, mutta myös kaikille Lapin ystäville ja saamelaisuudesta kiinnostuneille. 💜

Kubert, Joe: Yossel - 19 huhtikuuta 1943
RW Kustannus, 2015. 128 s.

Vuonna 1939 minä olin 13-vuotias ja kävin musiikki- ja taidelukiota New Yorkissa. Samana vuonna Hitler valloitti Puolan. Kaksi miljoonaa juutalaista pyyhkäistiin natsien verkkoon osana Hitlerin lopullista ratkaisua.

Sarjakuvista muodostui mun teema edellisellä superlukumaratonilla, ja tämä on yksi niistä kolmesta, jotka poimin lähikirjastoni tositapahtumiin perustuvien sarjakuvien kirjanäyttelystä. Kuuluisan supersankarisarjakuvien piirtäjän Joe Kubertin (1926-2012) sarjakuva-albumi Yossel - 19 huhtikuuta 1943 kertoo mitä jos -tyyppisen tarinan siitä, mitä hänen perheelleen olisi voinut tapahtua, jos he eivät olisi muuttaneet vuonna 1926 Yhdysvaltoihin. Puolan juutalainen Kubert (jonka juutalainen nimi on Yossel) sai kasvaa unelmoiden sarjakuvapiirtäjän ammatista sillä välin, kun hänen kotikylänsä Puolassa tyhjennettiin juutalaista Varsovan gettoon.

Sarjakuvaromaanissa tarinaa kerrotaan taitelijan urasta haaveilevan, mutta perheensä kanssa Varsovan gettoon heitetyn Yosselin luonnosteluiden ja taiteen kautta. Hän käsittelee kaameita kokemuksiaan piirtämällä ja siinä samalla tulee kertoneeksi lukijalle oman ja muiden tapaamiensa juutalaisten tarinan. Piirtämisen lahja antaa Yosselille enemmän vapauksia kuin muille, mutta kohtalo on silti sinetöity: nöyryytetyt, ihmisoikeutensa menettäneet ja julmaan kohteluun kyllästyneet juutalaiset aloittavat ensimmäisen Varsovan kansannousun vuonna 1943.

Kaikkiin tositapahtumiin perustuviin kirjoihin tai elokuviin verrattuna tämä voisi olla täysin totta, sillä juuri tämän kaltaisista kauheuksista niiden kautta on saanut kuulla. Kirjassa Getossa asuvat juutalaiset eivät voi kuvitella, että tilanne voisi tästä pahentua, kunnes kuulevat keskitysleiriltä karanneen miehen tarinan. Voin kuvitella kuinka vaikeaa on ollut ajatella, että olisi itse ihan hyvin voinut olla tuossa tilanteessa, jos vanhemmat eivät olisi tehneet muuttopäätöstä vuonna 1926. Kubertin ratkaisu jättää piirrokset luonnosmaisiksi ja ikään kuin Yosselin mielessään piirtämiksi toimii hienosti.

Ei voi muuta kuin päätellä, että ihmiset kykenevät kauheisiin tekoihin, ja heti kun ihmisarvo viedään pois, sinulle voi tehdä mitä tahansa. Holokaustistakaan ei loppujen lopuksi kovin kauan aikaa ole. Tämä oli koskettava lukukokemus, ja vaikka näitä on vaikea lukea, niin tällaiset tapahtumat on tärkeä muistaa.

Hanneriina Moisseinen: Kannas
Kreegah Bundolo, 2016. 237 s.

Hanneriina Moisseisen Kannas oli yksi niistä sarjakuvista, joita tuli luettua Superlukumaratonin aikana. (Note to self: sarjakuvat ovat hyvä valinta maratoneihin.) Aiemmin olen lukenut Moisseiselta koskettavan sarjakuva-albumin Isä - Father, jossa hän kertoo isänsä katoamisesta.

Kannas sen sijaan kertoo riipaisevan tarinan jatkosodasta ja Karjalasta evakkoon joutuneista ihmisistä. Toisaalla on ainoana joukostaan elossa selinnyt, mutta fyysisesti ja henkisesti vammautunut mies, joka ei muista omaa nimeään. Toisaalla taas ihmiset lähtevät marssimaan evakkoon, se määrä tavaroita mukanaan, mitä he jaksavat kantaa. Kolmantena näkökulmana on nainen, joka kuuntelee radiosta lähetystä evakkoon lähteneiden marssista.

Moisseinen on piirtänyt tämän hieman luonnosmaisella otteella, mihin oli tottuminen aluksi. Lopulta kuitenkin päädyin tykkäämään tästä tyylistä, sillä se jotenkin omalla tavallaan tuntui korostavan tuon ajan hektistä liikkeellelähtöä ja sodan järjettömyyttä. Välillä sivut sisältävät myös oikeita valokuvia muun muassa evakkolaisista, kotieläimistä ja kuolleista sotilaista. Se oli mielenkiintoinen ratkaisu ja teki sarjakuvan sisältämän tarinan hyvin todentuntoiseksi.

Hän vaikuttaa heikkomieliseltä eikö totta... Sähköshokkihoito ja viikon lepo kenties auttaisivat...

Moisseinen käsittelee tarinassaan muun muassa sitä, miten sodan tuomia traumoja ei osattu hoitaa ollenkaan... Osataanko vieläkään? Ainoana omasta rykmentistään elossa selvinneellä miehellä on vakavia traumoja ja vammoja, mutta niitä ei juuri yritetä ymmärtää tai hoitaa. Loppua kohti tarinat myös alkavat nivoutua yhteen, ja mielestäni radiolähetyksen tuominen tarinaan oli hyvä tapa tuoda esiin evakkoon lähteneiden tuntemuksia ja kokemuksia.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä(kin) sarjakuvasta. Suosittelen lukemiseksi etenkin kaikille sota- ja evakkotarinoista kiinnostuneille.

Brown, Dee: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen
Lännen valloitus intiaanien näkökulmasta
Otava, 2016. 495 s.
Alkup. englanninkielinen julkaisu 1970

"He antoivat meille monia lupauksia, enemmän kuin voin muistaa, mutta he pitivät vain yhden: he lupasivat ottaa meidän maamme ja he ottivat sen."
- Sioux-päällikkö Punainen Pilvi

Monesti kun lukee Yhdysvaltojen historiasta, tulee lukeneeksi uudisasukkaiden saapumisista, vapaussodasta, sisällissodasta, orjuudesta... jotain mainintoja saattaa olla intiaaneista, mutta siihen ei yleensä uppouduta liiaksi. Ja jos kerrotaankin enemmän, niin se harvoin on heidän omalla äänellään. Tiedän miten Yhdysvaltain intiaaneille kävi järkyttävän uudisasukkaiden virtauksen alla, mutta en oikeastaan sen enempää yksityiskohtia.

Tässä alkujaan 1970-luvulla julkaistussa kirjassa lännen valloitusta kuvataan nimenomaan intiaanien näkökulmasta. Kirjassa kerrotaan väkivaltaisista intiaanisodista, päättyen Wounded Kneen massamurhaan, ja siitä miten melkein kaikki intiaaniheimot hävitettiin kokonaan. Olisiko sopivampaa puhua kansanmurhasta? Tämä kirja on täynnä petettyjä lupauksia ja verilöylyjä. Ääneen pääsevät suuret päälliköt, kuten Istuva Härkä, Geronimo, Punainen Pilvi ja Hullu Hevonen, jotka olivat huolissaan heimojensa tulevaisuudesta, yrittivät puolustaa oikeuksiaan maahansa, kulttuuriinsa ja elintapaansa, solmia rauhaa ja lopulta käydä sotaa uudisasukkaiden kanssa.

"Ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani." - Kenraali Sheridanin sanoista hioutunut amerikkalainen aforismi

Tämä kirja tuntui niin hullulta. Miten pienestä monet verilöylyt saivat alkunsa, miten ahneita uudet tulokkaat olivat kullan ja rikkauksien perässä... Ihmishenget eivät merkinneet mitään, kunhan saa kaivaa kultaa jossain ja ilmaista maata itselle. Ja minua aina jaksaa ihmetyttää miten julmia ihmiset ovat voineet olla ja ovat edelleen toisilleen. Tässä kirjassa tosiaan kuvataan intiaaniheimojen ja kylien, myös naisien ja lapsien, kokemia verilöylyjä yksityiskohtaisesti ja se on julmaa luettavaa, en suosittele siis kovin herkille. Dee Brown perustaa kirjansa tiedot aitoihin arkistoista löytyneisiin dokumentteihin. Toki kirjoissa mainitaan myös ne uudisasukkaat ja kenraalit, jotka vastustivat intiaanien julmaa kohtelua, mutta heitä ei juurikaan ylemmillä tahoilla kuunneltu, valitettavasti.

Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen antaa tärkeän näkökulman Yhdysvaltojen historiaan. Yhdysvaltojen intiaaniheimot kohtasivat saman karun kohtalon kuin monet muutkin alkuperäiskansat Etelä- ja Keski-Amerikassa kokivat eurooppalaisten kynsissä. Inkat, Atsteekit, Mayat... HBO:lta ilmestyi tähän kirjaan perustuva, monta Emmy-palkintoa voittanut tv-elokuva vuonna 2007. Se olisi kyllä mielenkiintoista nähdä. Kirjan alakuloinen kansikuva heijastelee omalla tavallaan intiaanien kokemaa kohtaloa.