Uni Ojuva: Onhan sentään linnut (Aviador)

"Sodankyläläisen Uni Ojuvan (s. 1984) runokokoelma Onhan sentään linnut kuvaa Keski-Lappia uudisasutuksen ja kadonneen keminsaamen kielen ja kulttuurin rajamaana."

Katja Meriluoto: Mehiläisen paino (Aviador)

"Katja Meriluodon (s. 1975) esikoiskokoelma on kasvu- ja matkakertomus, jossa runon minä etsii paikkaansa yhteisössä ja kokeilee siipiään sen ulkopuolella."

Silja Kejonen: Äiti ja sylikoira (Gummerus)

"Silja Kejosen kolmas runokokoelma on kirkas, suoraan asioihin katsova ja kielellä riemastuttavasti assosioiva. "

Kiira Korpi: Hyppää vaan! (Otava)

"Tarinallinen runokirja sisältää inspiraatiotekstejä rakkaudesta, sydänsurusta, vihasta, lempeydestä ja rohkeudesta."

Satu Saarikko: Suojele luotujasi  - Huokauksia eläinten puolesta (Kirjapaja)

"Tämän kirjan runot, rukoukset ja maalaukset ovat syntyneet eläimiä varten."

 Marianna Kurtto: Ellen valkeudessa (Otava)

"Häikäisevä runoteos kaipauksesta ja vapaudesta, kyvystä lentää halki ajan." 

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi (Enostone)

"On todellakin kuljettava kuusikon läpi kertoo väistämättömästä muutoksesta, ajan
kiertymisestä, unien ihmeellisyydestä ja surusta, joka elää meissä jokaisessa."

Maasta olet sinä tullut (useita runoilijoita) (Books on Demand)

"Maasta olet sinä tullut -runokokoelma on seitsemän kirjoittajan muodostaman, Scintillaksi nimetyn ryhmän yhteisjulkaisu, joka syntyi hiljaisen vuoden syvyyksistä ja pinnalta."

Kerrostalo sateessa - Kolumbialaisen runouden antologia (Aviador)

"Kerrostalo sateessa esittelee 11 kolumbialaisen runoilijan keskeistä tuotantoa 1950-luvulta aina 1980-luvun alkuun. Yhteistä antologian kaikille runoilijoille on – heidän keskinäisestä erilaisuudestaan huolimatta – nadaismoksi kutsuttu tyyli, joka on kolumbialainen vastine pohjoisamerikkalaiselle beat-runoudelle."

Teemu Helle: Kuu näyttää kirjaimensa (Robustos)

"Kuu näyttää kirjaimensa on Teemu Helteen seitsemäs runokokoelma - tästä ajasta, aikamme ihmisistä - koskettavasti, osuvasti, aidosti."

***

Kiinnostavaa luettavaa tiedossa. :)

 

Olipas ihanasti kirpparilla laitettu esille tällaisia vanhoja 50-60 -lukujen lastenkirjoja. Poimin sieltä pari hauskankuuloista pikku kirjaa matkaani. Nämä ovat ohkaisia luettavia, mutta joissakin vanhoissa painoksissa tuppaa olemaan fontti sellaista, että silmät kierossa pitää lukea näitä, niin se ei käykään ihan niin nopsasti. 😅

Kirpparilta matkaani lähti siis:

Kaarina Honkanen: Pökö-Iivari vauhdissa (Otava, 1967 )

Kirjan nimi oli niin hauska, että oli pakko ostaa tämä! Tässä kirjassa ei ole takakansitekstiä, eikä minkäänlaista esittelyä muutenkaan, joten päättelen kansikuvasta, että jonkinlainen hassunhauska jänö tässä seikkailee ja vilistää.

Paul Roine: Tarinoita Metsolan väestä (WSOY, 1959)

Takakannesta: Paul Roine kertoo tässä joukon vanhoja kansansatujamme, joissa kuvataan metsän eläimien kokemia hassunkurisia seikkaluja. Ne osoittavat, miten ehtymättömän rikas ja huumoriin taipuva Suomen kansan mielikuvitus on.

Kokoelma sisältää parasta, mitä kansamme eläinsadut voivat nuorille tarjota. Niiden mehevä kieli, hersyvä huumori ja oivalliset eläintyypit kiehtovat myös aikuisten mieltä. Satuihin liittyy Aarne Nopsasen taidokas kuvitus.

Nyt oli kyllä niin myyvä esittely, että odotukset on korkealla. 😄

José Sánchez-Silva: Poika ja valas (WSOY, 1965)

Takakannesta: Ihastuttava espanjalainen lastenkertomus, jonka pikku sankarilla on merkillinen mutta sitäkin rakkaampi ystävä - Valas. Se voi muuttaa itsensä vuoren suuruiseksi ja sitten pieneksi kuin pikkusormi. Yöksi poika pistää Valaan vesilasiin vuoteensa viereen ja päivisin hän kiitää sen selässä kaukaisilla merillä. Uskollisesti Valas seuraa Poikaa rintataskussa kaikkialle - kouluunkin kun se aika koittaa. Mutta silloin on valaan aika jo kadota heimonsa pariin - Pojasta on tullut iso.

Tämä kirja tulikin jo luettua, siitä postaus tulossa myöhemmin. :)

***

Toisella kirppisreissulla tuli poimittua mukaan kaksi ajatonta klassikkoa: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja William Goldingin Kärpästen herra. Kumpaakaan en ole lukenut, Kiven kirjaa joskus ammoisessa nuoruudessa alotin, mutta se jäi silloin kesken.

    Olin kaikkialla vieras mies,
    he katsoivat minua pitkään.
    Joka paikasta halusin paeta pois,
    mutta minne ikinä pakenin,
    olin sielläkin vieras mies.
    Koko maailman piirissä minulle
    ei ollut rauhan sijaa.
    Ja minua minussa raahasi
    joku minulle vieras mies.

Innostuin pitkästä aikaa tarttumaan runokirjoihin, ja ensimmäisenä pinosta nousi luettavaksi tämä Uuno Kailaan runokokoelma. Uni ja kuolema on ensikosketukseni tämän herran tuotantoon, ja se on myös Kailaan tunnetuimpia teoksia, joten odotukset olivat korkealla. 

Täytynee mainita, että runojen kanssa olen melko mustavalkoinen lukija: joko rakastan niitä ja jään runon äärelle mietiskelemään pidemmäksi aikaa, tai sitten koen ne niin sietämättömiksi, että hädin tuskin kykenen lukemaan loppuun asti (silloinkin lievän päänsäryn kanssa, koska kaikki minun pienissä harmaissa aivosoluissa vastustaa lukemisen jatkamista). En aina osaa itsekään sanoa, millaisista runoista sitten tykkään, sen tietää vasta sitten kun runon äärellä ollaan.

Tästä kirjasta löytyi runoja molemmista suunnista. Tarkemman pohdinnan alla huomaan tämän kokoelman kohdalla todella tykästyneeni minä-muodossa kirjoitettuihin runoihin, kuten yllä olevaan runoon Vieras mies. Toisaalta taas vihasin en hirveästi välittänyt kolmanteen persoonaan kirjoitetuista runoista, ne jäivät auttamatta etäisiksi, eivät auenneet minulle ja tahto hypätä muutaman runon yli oli suuri (mutta en hypännyt 😅). Kokoelman lopussa on myös suomennettuja runoja, jotka eivät myöskään puhutelleet minua.

Kokoelman nimi on sopiva, sillä runoissaan Kailas on luonut tietynlaisen unensekaisen tunnelman, joissa käsittelee useasti kuolemaa ja kuolemanpelkoa. Kristinusko on vahvasti läsnä myös näissä runoissa. Tästä kirjasta jäi ristiriitaiset fiilikset, mutta olen iloinen, että tartuin tähän, sillä löysin muutaman helmen. ❤ Niitä varmasti mietin vielä useaan otteeseen, sillä hyvillä runoilla on tapana jäädä mielenperukoille kummittelemaan, hyvänsuopana kummituksena luulisin.

    Olin horroksissa varmaan
    pienen sekunnin.
    Mut ääneen äitini armaan
    havahdin.

    - Sen uneeni usein kuulen,
    äänen siunatun. -
    Käsi hiveli lailla tuulen
    päätäni mun.

(Runosta Uni)

Uuno Kailas: Uni ja kuolema

WSOY, 1931.

Lainattu kirjastosta.

 

Bongasin tämän kivan kirjatagin Lauran blogista. Ideana on kertoa, että mitkä kirjat ovat saaneet tuntemaan näitä tunteita:

Ilo/onni: Kaikki Muumikirjat, mitä olen lukenut. 💙

Suru: Saima Harmajan runot, erityisesti Hunnutettu, joka on omistettu runoilijan kuolleelle siskolle.

Viha: Elina Välimäki: Ei unohdu koskaan - Henkirikoksen jäljet. Tämä kirja pisti vihaiseksi. Miksi kenenkään täytyy kokea tällaista?

Nostalgia: J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki. Olen suuri pottereiden ystävä, aina ja ikuisesti. 

Pelko: Aina kun lukee kirjoja historiallisista kansanmurhista, tai muista järkyttävistä vääryyksistä, tulee sellainen hiipivä pelko, että toivottavasti historia ei toista itseään... Esimerkiksi tällä hetkellä luen (hitaasti mutta varmasti) Aleksandr Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristoa, joka juuri taidettiin kieltää Venäjällä.

Yllättynyt: Silja Kejonen: Vihkilumen talo on runokirja, joka yllätti minut positiivisesti.

Pettymys: Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Jostain syystä en viihtynyt tämän parissa ja jätin kesken.

Ahdistus: Ilona Tuominen: Huutoon vastaa kaiku vain. Tätä en ole lukenut vielä loppuun, mutta kirjan aiheuttama ahdistuksen tunne on ollut yllättävän voimakas, ainakin näin alkumetreillä. En tiennyt, että en enää kestä lukea tällaista psykologista jännitystä, mutta nyt tiedän. Minusta on tullut herkkis. 😨

Tämä kirjasarja, jota aikoinaan luin ihan innoissani, on ollut nyt minulla uusintaluvussa. Erityisesti Ikuinen rakastaja oli minun lemppareita koko sarjasta. Siksikin vähän arkailutti alkaa lukemaan tätä uudestaan, kun edellisen osan kohtalo on vielä mielessä...

Takakannesta:

Kun yön varjot laskeutuvat New Yorkin Caldwellissa, alkaa kuolettava ajojahti vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Vampyyrirodulla on puolustajinaan kuuden vampyyrisoturin salainen veljesjoukkio. Rhage, jonka sisällä raivoaa hurja peto, on Mustan tikarin veljeskunnan jäsenistä vaarallisin. Hän on paras taistelija ja aina kärkäs toimimaan hetken mielijohteesta, sillä hänen sisällään palaa Kirjurineitsyen langettama ankara kirous.

Mary Luce on kokenut elämässään kovia. Hän joutuu tahtomattaan vampyyrien maailmaan ja tarvitsee Rhagen suojelua. Marylla on oma hengenvaarallinen kirouksensa, eikä hän etsi rakkautta. Hän on menettänyt uskonsa ihmeisiin jo vuosia sitten. Pian Rhage kuitenkin tietää, että hänen on saatava Mary omakseen. Vihollisten uhatessa Mary taistelee vimmaisesti voittaakseen elämän yhdessä rakastettunsa kanssa.

Noh, niinhän siinä vähän kävi. Joskus on vain parempi pitää hyvät muistot ja jatkaa eteenpäin...😅

Tiedän miksi pidin tästä kirjasta niin paljon: se johtuu Marysta. Hänestä löytyy sellaista hiljaista sisäistä voimaa, jota toivosi itseltäkin löytyvän. Ja joka tasapainottaa Rhagen villiä hupiukko persoonaa (kyllä, tähän luonteenkuvaukseen päädyin).

Sitä vasten en taas löydä paljoa hyvää sanottavaa Rhagesta. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän minua ärsytti. En muista tunteneeni näin edellisellä lukukerralla. Koin, että hän on hyvin itsekäs ihminen vampyyri. Vaikka kuinka yritin löytää sympatiaa hänen käytökselleen, sitä oli vaikea kaivaa esiin. Ehkä joku pieni murunen löytyi jostakin syvältä sisimmästä, koska onhan hän sentään kirottu, mutta silti... Ehkä olen liian jyrkkä, mutta tällä kertaa tunsin näin. En osannut odottaa näin paljon ärsyyntymistä, mikä ärsytti minua vielä enemmän.

Olihan tämä silti koukuttava, eroottinen kirja, jonka luki miltei yhdeltä istumalta, ja kirjan maailma on edelleen kiehtova paikka. En missään nimessä kutsuisi tätä kirjaa huonoksi. Tässä on sentään päähenkilö, josta oikeasti pidän (toisin kuin edellisessä osassa). Tämän sarjan uusintaluku nyt ei vain ole ollut se hulppea elämys, mitä odotin...  Uskaltaakohan sitä vielä tarttua seuraavaan osaan? 🤔 Muistan tykänneeni siitäkin aika paljon.

★★★

J. R. Ward: Ikuinen rakastaja

Mustan Tikarin Veljeskunta #2

Basam Books, 2010.

Lainattu kirjastosta.

Oletko sinä koskaan lukenut tykkäämäsi kirjaa uudestaan, vain todetaksesi, että olisi ollut parempi jättää lukematta? 😅

Minulta löytyy kirjahyllystä oman äitiyspakkaukseni kirja vuodelta 1990 sekä poikani saama kirja vuodelta 2022 (arvaatko kumpi on kumpi? 😝) Mielenkiinnolla aloin vertailemaan näitä kahta kirjaa. Onhan tässä ajassa niin paljon muuttunut.

Ensimmäisenä silmiin pisti tietysti kuvitus: toisessa on hyvin värikkäitä, selkeärajaisia kuvia ja toisessa taas pehmeästi väritettyjä kuvia, vähän hillitymmällä väripaletilla. Oma poika ainakin kiinnostuu heti kirkkaista väreistä ja selkeistä kuvista, joten mielummin jaksaa katsella tätä uutta kirjaa. 

Uudemmassa kirjassa kuvituksessa näkyy lähinnä eläimet, vauva ja vauvaa silittelevät kädet. Kirjan on kirjoittanut satuhierontaohjaaja Sirpa Sironen-Hänninen, ja se sisältääkin monet vauvahieronta ohjeet eri hetkille: kylpyyn, nukkumaanmenoon, leikkiin...Minusta tämä on aika ihana.

Ysärikirjassa (joka on oikeastaan julkaistu vuonna 1986, eli pitäisikö sittenkin sanoa kasarikirja), kuvitus on omaan silmään vanhanaikaista, mutta tavallaan lämmittävän nostalgista. Kirjan kuvituksessa vierailee sisko, isä ja äiti. Tässä on vain pari sivua, joissa runot ja lorut ovat aika toistuvia. Opetellaan sanoja osoittamalla: tässä on pallo, tässä on sisko...

Kirjojen tunnelmissa on vissi ero, uudempi tuntuu aika iloiselta ja pirteältä loruleikkeineen, kun taas vanhemmassa on seesteinen ja rauhallinen tunnelma. Ollaan aamupuurolla, mennään kylpyyn ja nukkumaan. 

***

Sirpa Sironen-Hänninen & Mikko Hiltunen: Ilo pisaroi! 

Sanoma-Pro Oy, 2021. 

***

Sirpa Taskinen & Matti Kota: Meidän vauvan kirja

Sosiaalihallitus, 1986.

Jos tykkäät lueskella sopivasti hömppää historiallista romantiikkaa, kannattaa tutustua Lisa Kleypasiin. Hänen kirjallisuutta ei vielä ole suomennettu, mutta jos englanniksi lukeminen (tai kuunteleminen) luonnistuu, niin suosittelen!

Mikä on sitten sopivasti hömppä? Sehän on jokaisen oma mielipide, mutta minä ehkä tarkoitan sellaista romantiikka-genreen sopivaa kirjaa, jossa on ennalta-arvattava (onnellinen) lopputulos ja ihmissuhdekiemuroita, mutta ei kuitenkaan sellaisella tavalla, joka pistäisi ärsyttämään. Maailmaan ja hahmoihin on panostettu. Se tuntuu turvalliselta, kun tietää jo miten tarina tulee loppumaan. Onhan sekin taitolaji, saada ihmiset tykkäämään tarinoista, joista jo tietää että miten ne menee... Välissä tietenkin saa olla yllätyksiä. 👍

Tämä kirja oli ihanan sydäntälämmittävä, kotoisa, viettelevä, dramaattinen... Marrying Winterborne on toinen osa The Ravenels -kirjasarjaa (mutta silti aloitin tästä 😅). Luen tietysti näitä kirjoja ihan väärässä järjestyksessä, mutta ei se minua estänyt tähän uppoutumasta. Tykkäsin tästä melkein yhtä paljon kuin Devil in Winteristä, joka kuuluu Kleypasin samantyyliseen The Wallflowers -kirjasajaan.

Takakannesta:

A ruthless tycoon.

Savage ambition has brought common-born Rhys Winterborne vast wealth and success. In business and beyond, Rhys gets exactly what he wants. And from the moment he meets the shy, aristocratic Lady Helen Ravenel, he is determined to possess her. If he must take her virtue to ensure she marries him, so much the better . . .

A sheltered beauty.

Helen has had little contact with the glittering, cynical world of London society. Yet Rhys’s determined seduction awakens an intense mutual passion. Helen’s gentle upbringing belies a stubborn conviction that only she can tame her unruly husband. As Rhys’s enemies conspire against them, Helen must trust him with her darkest secret. The risks are unthinkable . . . the reward, a lifetime of incomparable bliss.

And it all begins with . . . marrying Mr. Winterborne

Esittelyteksti saa kirjan ehkä kuulostamaan vähän roisimmalta, kuin mitä tämä on... 😅

Mitä rakastin tässä kirjassa:

Tunnelmaa. Kirja sijoittuu 1800-luvun Lontooseen, eli aikaan ja paikkaan, josta rakastan lukea. Tuossa ajassa on samaan aikaan jotain hyvin lämmintä ja karua. Kleypasin kirjoitustyyli vie mukanaan ja hän saa hahmot historian hämärissä heräämään eloon.

Rakkaustarinaa, tietenkin. Walesilainen Rhys Winterborne on työnteolla rikastunut mies, joka omistaa suositun tavaratalon. Rhys on vähän karu, mielipiteitä täynnä ja pomotteleva luonne, joka ei paljoa kierrä ja kaarra asioiden kanssa. Hän on myös välittävä ihminen, jolla on iso sydän. Äänikirjan lukija teki hyvää työtä Rhysin hahmon aksentin kanssa (tai ainakin omaan korvaani se kuulosti aidolta). Helen taas on hiljainen ja yksinkertaisista asioista pitävä nainen, jolla oli omalla tavallaan aika karu lapsuus. Hän on rauhallinen ja lämmin ihminen, mutta ei mikään ovimatto. He sopivat toisilleen. ♥

Sivuhahmoja. Tässä kirjassa on niin monta hahmoa, joiden tarina varmaankin aukeaa sarjan muissa osissa enemmän. Täytynee siis lukea nekin. Pidän tarinoista, joissa sivuhahmotkin saavat oman persoonansa omine oikkuineen.

Tämä oli ihanan helppolukuinen kirja elämän arkihuolien keskelle. Lukija Mary Jane Wells oli hyvä. 👍

"No young woman wants to marry after reading Tolstoy."

★★★★

Lisa Kleypas: Marrying Winterborne

The Ravenels #2

2016, Avon (painettu kirja)

Äänikirja 2016 HarperAudio

Kuunneltu Nextorysta.

***

Hyvää ystävänpäivää!

Ihastuin tämän kevään uutuuskirjoissa etenkin tähän Tammen kuvakirjaan. Mur - Pieni lintukirja -kirjassa bongaillaan Murin kanssa lintuja Ferdinand von Wrightin maalaamassa maisemassa. Kirja kuuluu Tammen ja Kansallisgallerian yhteistyössä tekemään sarjaan, jossa kuuluisia suomalaisia maalauksia tuodaan hauskalla tavalla lasten kuvakirjoihin.

Meidän 8kk Leo-poika ainakin tykkäsi kirjan ihastuttavan värikkäistä kuvista ja söpöistä linnuista. Tässä on myös pahviset sivut, eli kestää vähän nykimistä ja repimistä (ja pieniä hampaita 😅), joten uskalsi jättää Leon myös tutkailemaan kirjaa ihan itsekseen. 

Mur - Pieni lintukirja vei minut hauskasti ajassa taaksepäin mummon keittiönpöydän äärelle, jossa hänellä oli tapana bongailla lintuja omalta takapihaltaan. Hömötiaiset, talitintit ja punatulkut oli aina iloisia löydöksiä. Välillä täytyi kaivaa esiin vanha piirtäen kuvitettu lintukirja, jos koivun oksalle ilmestyikin vähän tuntemattomampi siivekäs.

Taiteen ystävänä arvostan tätä ideaa Tammelta, ja aion tietysti esitellä Leolle muutkin sarjan kirjat. Toinen tänä keväänä ilmestynyt kirja on Riikka Jäntin Pikku hiiri opin tiellä, jossa tutustutaan Akseli Gallen-Kallelan maalaukseen. 

Tätä kirjaa me varmasti selaillaan pojan kanssa vielä monet kerrat. ❤

Kaisa Happonen & Anne Vasko: Mur - Pieni Lintukirja

Tammi, 2023. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! 

Fernando Pessoa: Minä, aina vieras

Tämä on yksi sellainen yllättävä runokokoelma, joka teki minuun vaikutuksen. Herättäisikö tämä vielä samoja tunteita? Tässä on kait jotain samaa kuin Osamu Dazain E enää ihminen -teoksessa. Sitä en tosin ole näillä näkymin lukemassa uudestaan, yksi lukukerta oli jo tarpeeksi ravisteleva.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Luin tämän klassikon muistaakseni ollessani noin kuudentoista, ja silloin tykkäsin kirjasta valtavasti. Haluaisin kokea lukukokemuksen näin aikuisiällä uudestaan.

Emily Brontë: Humiseva harju

Tämänkin luin suht nuorena, varmaan melkeinpä samoihin aikoihin kuin edellisenkin, ja silloin inhosin kaikkia kirjan henkilöitä melkoisella vimmalla. Kirja oli minusta erittäin ärsyttävä. Haluaisin antaa tälle uuden mahdollisuuden.

Sarah J. Maas: Okaruusujen valtakunta

Tämä kirjasarja on ollut sellainen ihana löytö, joka halutti aloittaa uudestaan melkeinpä heti kun kaikki saatavilla olevat osat tuli luettua. ❤

Bram Stoker: Dracula

...mutta Gildart Jacksonin lukemana. Mulla on sellanen mututuntuma, että kuuntelukokemus olisi täydellinen. Olen kuunnellut häneltä aiemmin The Big Bad Wolf -kirjasarjan, jonka jälkeen tietysti tutkin, että mitä muuta kyseinen herra on äänittänyt ja löysinkin kiinnostavan määrän klassikoita.

Ayaan Hirsi Ali: Pakomatkalla

Ayaan on asunut niin monessa maassa, monen eri kulttuurin keskellä, että hänen havaintonsa länsimaisesta elämäntavasta ovat varsin kiinnostavia. Hänellä taustalla on melko traaginen tarina, paettuaan pakkoavioliittoa ja kritisoituaan naisten asemaa islamistisissa maissa. Etenkin hänen kuvauksensa Somaliasta pyörivät mielessä edelleen, miten sekasortoiseen tilaan koko maa on joutunut verrattuna siihen, millainen se oli hänen lapsuudessaan.