J.R.R. Tolkien: The Fellowship of the Ring

Tolkien, J.R.R. : The Fellowship of the Ring
Lord of the Rings #1

HarperCollins, 2005.
Äänikirja, 19h 53min.

Tolkienin klassikko Taru sormusten herrasta (1954) on ollut lukulistallani ikuisuuden. Elokuvatrilogia kuuluu ehdottomiin lempparileffoihini, ja monta Lotr-maratoonia on tullut elettyä läpi. Kirjaakin aloitin joskus teininä lukemaan, mutta en päässyt kovin pitkälle. Nyt hoksasin aloittaa tämän uudestaan äänikirjana, kun oli monen tunnin automatka edessä, enkä pysty lukemaan kirjaa autossa. Storytelistä löysin nämä englanninkielisinä versioina. Täytyy sanoa, että Rob Inglis on täydellinen lukija Sormusten herroihin.

Suurin osa varmasti tietää mistä Lord of the Rings kertoo, ja alla oleva lainaus on luultavasti hyvin monelle tuttu. Mutta niille jotka ovat eläneet tynnyrissä (😉), lyhyesti sanottuna tarina sijoittuu kuvitteelliseen Keski-Maahan, jota asuttavat kaikenlaiset olennot aina hobiteista velhoihin, kääpiöihin ja haltioihin. Ensimmäisessä osassa nuori hobitti Frodo ystävineen lähtee kuljettamaan salaista sormusta tuhottavaksi, ja he saavat matkakumppaneikseen sekalaisen sakin Keski-Maan asukkaita.

 “One Ring to rule them all,
One Ring to find them,
One Ring to bring them all
and in the darkness bind them.”

Elokuvat ovat painuneet niin vahvasti mieleeni, että oli mahdotonta olla näkemättä Frodoa Eliah Woodina, Gandalfia Ian McKelleninä ja ehdottomasti Aragornia Viggo Mortensenina... ja niin edelleen. Yllätyin siitä, kuinka hyvin elokuvat noudattelevat kirjaa, vaikka kyseessä on näinkin pitkä opus. Oli tietysti erilaisia lauluja, matkanvarrella tavattuja hahmoja ja pieniä tapahtumia, joita ei elokuvissa esiinny. En esimerkiksi muista, että Tom Bombadil olisi niissä vilahtanut.

Onhan kirja silti lähes aina syvällisempi elämys kuin elokuva. Tolkien on mestari kuvailemaan luomansa maailman ja henkilöiden luonnetta. Maisemat piirtyy mieleen niin tarkkana, että voit melkein haistaa vihreiden nummien tuoksun ja tuntea vuoriston kylmyyden. Mustat ratsastajat myös tuntuivat paljon kriipimmeiltä kirjoissa, vaikka elokuvissakin ne ovat suhteellisen pelottavia. Sitä juuri rakastan kirjoissa! Ehkä teini-ikäisenä kirja oli minulle liian pitkäveteinen ja verkkaisesti etenevä pitkine kuvailuineen, mutta nyt se tuntui vain virkistävältä.

Tarinassa korostuu kontrastit hyvän ja pahan välillä. Esimerkiksi hobitit ovat viattomia, elämäniloisia, yksinkertaisesta elämästään nauttivia olentoja. Heidän asuinalueensa on vehreä, pientä kylää muistuttava kupla, jossa kaikki tuntevat toisensa. He voivat olla pikkumaisia toisiaan kohtaan kyllä, mutta kontrasti on hyvin syvä, kun musta ratsastaja saapuu Kontuun. Muutenkin pahuus on puhtaasti pahaa, mustat ratsastajat ovat niljakkaita, pahuutta huokuvia otuksia isoine hevosineen, ja he haluavat sormuksen hinnalla millä hyvänsä. Tämä hyvän ja pahan taistelu on ajaton teema fantasiakirjallisuudessa, ja Tolkien (korkean)fantasiakirjallisuuden isänä on varmastikin ollut inspiraationa/vaikutteena tähän.

Vaikka tykkäsin kirjasta, sanoisin että tälle on oma aikansa ja paikkansa. Jos et karttele fantasiaa, ja toivot jotain lukemista, johon voi kunnolla syventyä, tämä voisi olla hyvä valinta omine maailmoineen, historioineen ja tarustoineen. Jos taas toivoo jonkinlaista aivot narikkaan -kirjaa, tämä ei ehkä ole se paras valinta. 😅 Olen esimerkiksi kesän aikana alkanut lukemaan paljon kirjoja, jotka ovat jääneet kesken lepsun tai jotenkin ei vain tarpeeksi syvälle kurottavan kerronnan takia, ja tämä kirja oli juuri sitä mitä kaipasin lääkkeeksi näiden kirjojen jälkeen.

Luulen, että jatkan kirjasarjan parissa äänikirjan muodossa, sillä tykästyin Rob Inglisin eläytyvään kerrontaan.