Aino Kallaksen kauneimmat runot


Aino Kallaksen kauneimmat runot
toim. Eino Kauppinen & Sirkka Rapola
Otava, 1959. 109 s.

Aino Kallas (1878-1956) on Saima Harmajan ohella toinen suomalainen runoilija, jonka tuotantoon olen halunnut tutustua jo pidemmän aikaa. Tietenkin Kallas on kirjoittanut paljon muutakin, kuten näytelmiä ja novelleja. Olen aikaisemmin lukenut häneltä vain Sudenmorsiamen, josta kyllä tykkäsin paljon. Niinpä kun kirjastossa törmäsin tähän nättiin marjapuuronväriseen runokirjaan, olihan se pakko lainata. En oikeastaan tiedä paljoakaan Kallaksen elämästä, mutta tämän runovalikoiman luettuani tuntui kuin olisin päässyt tutustumaan häneen henkilökohtaisesti. Hänen elämässään on selvästi ollut paljon raskaita menetyksiä.

Sinä löit minut murheella kuin pitaalilla
Sinä teit minut yksinäiseksi ihmisten seassa.

Koska riemulliset raitilla käyskentelevät,
niin minä selin käännyn,
ettei minun murheeni muoto heitä säikyttäisi,
sillä minä olen rupia ja rohtumia täynnä,
ja minun kasvoni ovat mustuneet kuin ruumiin. 

Runokirja jakautuu neljään osioon: Kuoleman joutsen - 1942, Kuun silta - 1943, Polttoroviolla- 1945 ja Iäisyyden portilla - käsikirjoituksia. Kaikissa osioissa aiheet ovat raskaita, painavia, tuskaa täynnä. Hän puhuu lastensa kuolemasta, kysyy jumalilta miksi hänen taakkansa on näin suuri, purkaa sydänsuruja ja pohtii elämän lopullisuutta ja kuolevaisuutta. Etenkin viimeisissä osioissa hän tuntuu osoittavan sanansa suoraan luojalle.

Jotenkin runoista huokuu myös sota-ajan masentava toivottomuus ja ihmisten pahuus. Kallas puhuu sotaratsuista, unhoitetuista haudoista ja merten takaisesta elämästä. Etenkin Polttoroviolla osion runoista huokui sodan läsnäolo ja siihen liittyneet menetykset, ehkä hän menetti sodassa miehensä tai lapsensa? Tämä on todellakin hyvin koskettava, synkkä, murheellinen ja voimakas runokokoelma. Takakansitekstissä mainitaan myös sanat kohtalomainen ja elämäntahto, jotka sopivat myös hyvin kuvaamaan näitä kyseisiä runoja.

Herra, etköstä ota kuuleviin korviisi minun kolkutustani?
Sormeni rystyset ovat hiertyneet verille,
jalkani ovat kompastelleet Lapin kiveliöissä,
katso, ne ovat rakoilla ratki!

Herra, vaivaiskoivujen oksat ovat repineet ryysyiksi
                                                             ruumiini verhon 
                                                                        (...) 

Tuli sellainen tunne, että pitäisi käydä Kallaksen runollista tuotantoa (ja miksei muutakin) julkaisujärjestyksessä läpi. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa Lauluja ja ballaadeja (1897) kuulostaa hyvin erilaiselta verrattuna tähän kirjaan, johon oli poimittu runoja Kallaksen myöhemmästä tuotannosta.

Osallistun tällä Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen.
 

Lisää luettavaa:

Kommentit

Blogin luetuimmat tekstit