Osamu Dazai: Ei enää ihminen

Dazai, Osamu : Ei enää ihminen
Weilin+Göös, 1969. 170 s.

Japaninkielinen alkuteos ilmestyi 1937.

Japanilaisen Osamu Dazain Ei enää ihminen (Ningen Shikkaku) on koskettavan rujo kertomus nuoren miehen sielunelämästä hänen ajautuessaan aina kauemmas ja kauemmas ihmispelon ja itseinhon syövereihin. Kirja koostuu kolmesta muistikirjasta, johon päähenkilö Yozo on kirjoittanut tuntemuksiaan elämänsä varrelta.

Niin kauan kun voin saada heidät nauramaan, keinolla millä hyvänsä, tuumin, kaikki sujuu kohdaltani hyvin. Jos onnistun, ihmiset eivät paljonkaan välitä siitä, että olen heidän maailmassaan ulkopuolinen. 

Valitettavasti Dazai ajautui tekemään itsemurhan, ja tässä kirjassa hän kuvaa masennuksen, ulkopuolisuuden ja pelkojen tunteiden täyttämän ihmisen kehityskulkua kohti tuota surullista päämäärää. Kirjan sanotaan olevan monella tapaa semi-elämäkerrallinen, vaikka siinä kuvataankin fiktiivistä hahmoa. Sen voi helposti uskoa, sillä niin syvälle Yozon mieleen Dazai sukeltaa, ja niin monia yhtäläisyyksiä Yozon ja kirjailijan elämästä löytyy.

Kukaan ei oikeastaan tunne Yozoa, ei edes Yozo itse. Häntä ajaa takaa niin suuri pelko ihmisten vihasta, että hän tekee kaikkensa saadakseen ihmiset nauramaan: jos he nauravat, he eivät voi olla vihaisia. Kaikki tuo miellyttämisen tarve tekee hänet vain entistä surullisemmaksi, ja entistä pelokkaammaksi. Kaikkein suurin on se pelko, että joku näkee hänen naamionsa taakse: Yozon elämän suurimmat tragediat pyörivätkin tuon pelon ympärillä. Joskus joku pystyy huomaamaan, että hän vain teeskentelee iloista. Pelko hallitsee ja ohjaa Yozon elämää totaalisesti.

Olemuksessani on aina jotain sameaa, hämärää, löyhkäävän varjon kaltaista. 

Tunsin sympatiaa Yozoa kohtaan, sillä hänen elämänsä vaikutti niin vaikelta ja ilottomalta, teeskentelyltä vailla minkäänlaista aitoa tunnetta. Samalla minun oli kuitenkin vaikea pitää Yozosta, sillä mielestäni hänen läpeensä kyyninen tapa ajatella niin muista kuin itsestäänkin teki hänestä jotenkin luotaantyöntävän. Yozo kaiken muiden miellyttämisen ja pelkojensa keskellä kasvoi mielestäni melko itsekeskeiseksi hahmoksi. Kun toisille tapahtuu pahoja asioita, hän päätyy lähinnä näkemään itsensä uhrina, eikä hirveästi edes mieti toisten, esimeksiksi vaimonsa, auttamista vaikeiden aikojen yli.

Kirja oli todellakin mieleenjäävä lukukokemus, perusteellinen sukellus masentuneen, syrjäytyneen, henkiseen tyhjiöön ajautuneen ihmisen vaelluksesta 1930-luvun Japanissa. Dazain kuvailu oli koskettavaa, välillä inhorelistista, välillä vain surullista. Tämä lukukokemus oli vaikuttava, sellainen joka jää kaihertamaan mieltä. Mutta luulen että yksi lukukerta riittää minulle. Sen sijaan Dazain toinen romaani, Laskeva aurinko päätyi lukulistalleni.