Fernando Pessoa: Hetkien vaellus

Pessoa, Fernando : Hetkien vaellus
Otava, 1974. 80 s. 

On tehnyt jo pitkään mieli palata runojen pariin, ja etenkin Fernando Pessoan tuotantoon. Olen lukenut häneltä aikaisemmin teoksen Minä, aina vieras, joka teki minuun vaikutuksen. Suosittelen! 

Hetkien vaellus on runokokoelma, johon sisältyy Pessoan omalla nimellään kynäilemien runojen lisäksi myös hänen pseudonyymina kirjoittamia runoja. Kirja onkin jaoteltu näiden pseudonyymien mukaan, jolloin on helppo nähdä myös eri hahmojen erot Pessoan runoudessa. Hänen pseudonyymejään ovat Alberto Caeiro, Ricardo Reis ja Alvaro de Campos.

Niin sääli häntä! Hän oli maalainen
joka vaelsi kaupungissa vapautensa vankina.
Mutta tapa jolla hän katseli taloja,
jolla hän tarkasteli katuja,
jolla havaitsi esineet,
on se jolla katsellaan puita
ja jolla painetaan katse kohti maata
ja tarkastellaan kedon kukkia ... 

- Alberto Caeiro

Kaikista runoista huokuu tietynlainen kaipuu entisiin aikoihin, lapsuuden idyllisiin unelmiin: todellisuus ei vastannutkaan sitä elämää, jollaista lapsena itselleen kuvitteli. Runot ovat melankolisia, surullisia, lopullisen tuntoisia, jopa itsetuhoisia. Ne kielivät vieraantumisesta yhteiskunnasta, joka oli kantava teema myös edellisessä lukemassani runokokoelmassa.

Nukkua kuin keskelle tietä aurinkoon käpertynyt koira,
peruuttamattomasti lopulle maailmankaikkeudelle antautuen,
ja ajakoot autot ylitseni

- Alvaro de Campos

Runoista piirtyy mieleeni kuva henkilöstä, joka vaeltaa maailmassa vailla minkäänlaista päämäärää, ja joka tuntee elämän olevan merkityksetöntä ja turhaa. Maailma jatkaa pyörimistään ja aurinko nousuja ja laskujaan, vaikka me ihmiset täältä katoaisimme.

Vaikka Pessoan runous kallistuu sille synkemmälle puolelle, jostain syystä pidän niistä. Ehkä hän osaa ilmaista ajatuksensa niin mielenkiintoisilla tavoilla. Näissä runoissa on jotain samaa kuin Osamu Dazain romaanissa EI enää ihminen. Dazai ja Pessoa ovat melkeinpä samalta aikakaudelta, vaikkakin eri puolilta maapalloa. Ehkä heissä molemmissa kuvastuu "erään maanosan ja aikakauden henkinen tila" runot kääntäneen Pentti Saaritsan sanoja lainatakseni.