perjantai 31. maaliskuuta 2017

Diana Gabaldon: Syysrummut (Matkantekijä #4)


Gabaldon, Diana: Syysrummut
Gummerus, 2005. 1088 s.
Englanninkielinen alkuteos v .1997

Taas on yksi tiiliskivikirja selätetty! Huh. Syysrummut jatkaa Jamien, Clairen, Briannan ja Rogerin tarinaa. Alun kangertelun jälkeen tämä tulikin luettua tosi nopsaa tahtia. Jos Matkantekijä -sarja on sinulle uusi tuttavuus, suosittelen lukemaan aikaisemmat osat: Muukalainen, Sudenkorento ja Matkantekijä ennen tätä.

Tässä kirjassa jatketaan melkein suoraan siitä, kun Jamie ja Claire edellisessä osassa rantautuivat Amerikkaan. Nyt he lähtevät rakentamaan uudelle mantereelle uutta elämää, jossa Jamie ei ole etsintäkuulutettu tai sekaantunut laittomuuksiin. Vaan uudella mantereella onkin omat vaaransa tarjottavanaan... Toisaalla taas Brianna ja Roger jatkavat elämäänsä ja yrittävät tutustua toisiinsa paremmin, kunnes vanhoista lehtileikkeistä nousee esiin hälyttävä uutinen: Jamien ja Clairen talo tulee tuhoutumaan tulipalossa vieden pariskunnan mukanaan. Briannan on pakko yrittää palata kivikehän läpi äitinsä luo, ja Rogerin taas on seurattava Briannaa.

Kuten sanottua, "alun" (jolla tarkoitan noin ensimmäistä 400 sivua...) lukeminen sujui minulta vähän kangerrellen. Gabaldon käyttää rutkasti aikaa Jamien ja Clairen uuden elämän rakentamisen ja heidän kohtaamiensa vastoinkäymisten kuvailuun. Tämä oli mielenkiintoista ja jännittävääkin luettavaa aina välillä, mutta joitakin kohtia olisi voinut surutta jättää pois... Vai olisiko? Kaikki tapahtumat tuntuvat aina lopulta tekevän täyden ympyrän, vaikka lukiessa tuntuu, että tämä alkaa jo mennä melkoiseksi harhailuksi... Ehkä niitä kuvioita ei tarvisi niiin kauaskantoisesti ja yksityiskohtaisesti punoa. Mutta täytyy myöntää, että odotin malttamattomana sitä hetkeä kun Brianna ja Roger palaavat menneisyyteen ja senkin takia vähän turhauduin kirjan ensimmäisen puoliskon kanssa.

Yhtäkkiä lähellä puoliväliä kirjassa alkoikin sattua ja tapahtua siihen malliin, ettei sitä malttanut laskea käsistä ollenkaan... Muun muassa Lordi John Grey tekee paluun, ja Roger ja Brianna kohtaavat monta mutkaa matkassaan, Rogerin yrittäessä löytää Briannaa ja Briannan yrittäessä löytää vanhempiaan. Jos Jonathan "Black Jack" Randall on nyt poissa kuvioista, niin on toinen kusipää ottanut hänen paikkansa... Ja en ole vielä ihan varma mitä pidän Briannan temperamenttisesta hahmosta, mutta katsotaan nyt, josko tulevissa osissa hänelle lämpiäisin. Tuntuu että tässä kirjassa Brianna on aina lyömässä jotakuta.

Jos edellisissä osissa on saanut sukeltaa skottilaiseen ja ranskalaiseen kulttuuriin sekä laivamatkailuun, tässä ollaan pitkälti Amerikan etelävaltioissa. Siellä orjuus kukoistaa, skottilaiset vangit suorittavat pakkotyönä tuomioitaan, maaplänttejä jaetaan uusille tulokkaille, eivätkä uudisasukkaiden ja alkuperäiskansan välit ole ruusuiset. Kaikkea tätä tarkastellaan Skotlantiin tottuneen Jamien ja nykyaikaisen, orjuutta vastustavan Clairen silmin. Tässä on myös ripaus enemmän yliluonnollisia asioita/tapahtumia, kuin edeltävissä kirjoissa.

Gabaldonin tyyliin kuuluu tietynlainen tunnelman ja taustan perusteellinen luominen, mikä toisaalta saa kaiken tuntumaan hyvin todelliselta, tuoden tarinaan, hahmoihin ja maailmaan syvyyttä, mutta toisaalta se taas turhauttaa. Mutta hän on myös taitava punomaan kutomiaan langanpätkiä yhteen ja luomaan yhtenäisen tarinan, jossa lukija saa oivalluksen hetkiä ja johon voi uppoutua kunnolla. Outlander tv-sarjasta on ainakin neljä kautta tulossa, joten jos kolmas kirja saadaan mahdutettua kolmanteen kauteen niin neljäs perustuisi sitten tähän. Se on kyllä jännä nähdä!

Tulevista osista puheenollen, seuraavassa taitaakin olla jo 1300 sivua. Nämä taitaa aina kasvaa parilla sadalla sivulla mitä pidemmälle sarjassa mennään. :') Toiveet tarinan tiivistämisestä saa varmaan heittää romukoppaan...


keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Saima Harmaja: Huhtikuu - #runo100


Harmaja, Saima: Huhtikuu
Ntamo, 2012. 70 s. (näköispainos)
Alkup. julkaisu WSOY 1932
On väsynyt ja harmaa maa.
Ja märkää lunta putoaa.
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton.
On huhtikuu. On vaikein aika maan.
Nyt kevät itkee luomistuskassaan.

Sattuipas osuvasti tämä Harmajan runokirja lainattua nyt kun huhtikuu jo kolkuttelee ovella. Olen lukenut näitä hänen runokokoelmia vähän hassussa järjestyksessä viimeisimmistä vanhempiin julkaisuihin. Huhtikuu onkin ensimmäinen runokokoelma, joka Harmajalta julkaistiin.

Tänä aikana Harmaja ei luultavasti ollut vielä niin sairas, kuin mitä myöhäisempiä runoja kirjoittaessaan. Näistä huokuu keväisyys, nuoruus, hengellisyys ja sydänsurut. Sairaus on kuitenkin selvästi ollut jo olemassa ja kuolemaakin hän pohtii muutamissa runoissa.

Pidin tästä kokoelmasta paljon. Harmaja kirjoittaa kauniisti, tuoden runoihinsa mukaan paljon luontoa ja tunnetta. Yleensä olen myös katsellut ihastuneena hänen kirjojensa kansikuvia, mutta tämä ei nyt oikein nappaa. Värimaailma on vähän outo minun silmiini ainakin. Mutta sisältö on se tärkein ja siitä tykkäsin. 💜

Osallistun tällä Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen.

***

ps. Kirjoitin tämän postauksen jo viime viikolla, mutta eilen tuli surullisia uutisia blogimaailmaan, kun Lukutoukan kulttuuriblogin aina iloinen ja positiivinen Krista äkillisesti menehtyi. En tuntenut Kristaa henkilökohtaisesti, mutta seurasin hänen blogiaan ja aloittaessani oman blogin, sain Kristalta kannustavia kommentteja. Omistan tämän siis kahden aivan liian nuorena kuolleen muistolle, Kristalle ja Saimalle. 💕 😢

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut - *Ajattomia satuja ja tarinoita*


Somersalo, Aili: Mestaritontun seikkailut
WSOY, 1919. 143 s.

Tutustuminen lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkotarinoihin jatkuu tällä suomalaisella sadulla, joka on Aili Somersalon kynästä saanut alkunsa. Mestaritontun seikkailut on hurja retki velhojen, noitien, prinssien ja prinsessojen maailmaan. Onpahan mukana myös yksi lohikäärmekin.

Mestaritonttu tuntee, että häntä ei enää arvosteta Satumaan linnassa. Niinpä hän lähtee etsimään itselle uutta paikkaa, kunnes sattumoisin törmää noitaan nimeltä Sammaleinen. Sammaleisen luudan kyydissä Mestaritonttu lentää Suosaarelle, piskuiseen paikkaan, jossa noidat pitävät kotia. Siellä Mestaritonttu vahingossa kuulee, että erään kiven sisään on teljetty prinsessa. Hän lähtee hurjaan pelastusoperaatioon apuun kutsumansa prinssi Yönsilmän kanssa.

En oikein tiedä mitä tältä kirjalta odotin, mutta yllättävän hyvä oli! Ymmärrän nyt miksi tämä on kohonnut klassikkosadun asemaan. Kieli on mukavan nykyaikaista ja helppolukuista. Tarina on mukaansatempaava, Mestaritonttu sympaattinen hahmo ja noidat vähän pelottavia (johon kuvitus kyllä vaikutti myös, hui!)

Minulle aiheutti ahdistusta se, että Mestaritonttu oli yksin Suosaarella noitien keskellä, ja kaikki ne yölliset hiippailut ja piiloutumiset. Eläydyin tilanteisiin ehkä turhankin paljon... Mutta esimerkiksi kohta, jossa Mestaritonttu lähtee tarpomaan pimeään metsään ja yrittää pysyä noidilta piilossa, samalla kun noidat käveleskelevät myös metsässä, oli melko jännittävä ja vähän karmiva. Suosta muun muassa nousee haamuja, jotka peittävät näkyvyyden. Kirjassa oli myös hauskoja osuuksia, kuten se kun noidat yrittävät leikata "nukkuvan" mestaritontun partaa lyhemmäksi, jotta tontusta tulisi tyhmä.

Tämä oli siis jännittävä, hauska ja melko perinteinen satu: prinssi lähtee pelastamaan prinsessaa. Päätähtenä on kuitenkin vanhaakin vanhempi ja viisas Mestaritonttu. Taisin pikkusen jännittää Mestaritontun puolesta, kun noidat tulivat ihan uneen asti kummittelemaan. Tosin minun unessa oli peikkoja, jotka näyttivät hämmästyttävän paljon Sammaleiselta. Uneen liittyi myös kuittaamatta jääneitä hotellihuoneita ja vanhentuneita minibaarituotteita. Melkoinen painajainen. :')

Osallistun tällä Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaasteeseen.


perjantai 24. maaliskuuta 2017

J. R. Ward: Peto (Mustan tikarin veljeskunta #14)


Ward, J. R. : Peto
Mustan tikarin veljeskunta
Viisas Elämä, 2016. 549 s.
Herranjumala näitä kirjoja on jo 14... Noh, onneksi tämä oli parempi kuin pari edeltävää osaa. Mary ja Rhage nimittäin ovat yksiä mun lempihahmoja ja tässä kirjassa keskitytään taas heihin, vaikkakin paljon sivujuonia löytyy myös.

Pedossa astutaan taas New Yorkin Caldwellin kaduille ja alamaailmaan, jossa sota lessereitä vastaan jatkuu. Pintaan nousee myös uusia haasteita, tällä kertaa ihmisten puolelta (joilta vampyyrit pitävät itsensä salassa). Kaiken tämän ohella Rhagen ja Maryn rakkaustarina on kestänyt jo vuosia. Nyt vastaan tulee kuitenkin sellaisia ongelmia, joita heidän molempien täytyy tahoillaan työstää.

Tämä kirjasarja on ehdottomasti Wardin parasta antia monimutkaisine juonineen ja mielenkiintoisine henkilöhahmoineen. Syöpää sairastanut, mutta Kirjurineitsyen pelastama ihminen Mary ja veljeskunnan virallinen playboy ja hauskuuttaja, Kirjurineitsyeltä kirouksena pedon sisälleen saanut vampyyri Rhage ovat jotenkin odottamaton, mutta sen takia myös hieno pariskunta. Rhage on mukana kirjasarjassa ensimmäisestä kirjasta lähtien ja Mary astuu mukaan toisessa kirjassa.

Kuten Wardia lukeneet tietävät, hänen kirjansa sisältävät myös paljon erotiikkaa (joissakin kirjoissa sekstailut menee pikkusen jo överiksi) ja sitähän tässäkin riitti. Mutta tällä kertaa ei tuntunut ihan niin överiltä. Jossain vaiheessa kirjasarjaa huomasin myös ärsyyntyväni Wardin yliampuvasta kirjoitustyylistä pitkitettyine sanoineen tyyliin "EEEEEEEEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII", mutta tässä en sellaista huomannut, ainakaan liikaa. Kirjassa oli huumoria, surua ja sydäntäsärkeviä hetkiä, romantiikkaa, taisteluita... Kaikkea mahdollista, yhtä tunteiden vuoristorataa. Nauroin ja niiskuttelin. Erityisesti sydämeni (ja muutaman toisenkin sydämen) varasti vampyyrinaisten turvapaikassa asusteleva tyttö Bitty, jonka kanssa Mary tässä kirjassa työskentelee. Huomasin myös tykästyväni Assailin hahmoon, josta en tähän mennessä ole välittänyt yhtään. Ja voi mitä juonenkäänteitä... Huh.

Näitä kirjoja on jo aika monta ja juoni on käynyt niin mutkikkaaksi, että pitää varmaan alkaa lukemaan näitä kohta uudestaan, jotta pysyy kärryillä. Joka kirjassa mukaan tulee myös uusia henkilöhahmoja, jotka mutkistavat juonta entisestään. Tulee sellainen tunne, että tämä kirjasarja ei ole hetkeen loppumassa...

Wardin kirjat ovat aina takuuvarmasti raflaavia, viihdyttäviä ja nopealukuisia kirjoja koukuttavine juonenkäänteineen. Ehkä kirjailijan tuotteliaisuus näkyy hänen teoksissaan joskus, kun taso saattaa vähän vaihdella ja toisinaan hahmoissa havaittavissa on liikaa samankaltaisuutta. Hän tykkää esimerkiksi useammassa kirjassa kuvailla eri henkilöitä risteytykseksi Channing Tatumin ja jonkun muun välillä. Pikku vikoja, pikku vikoja... Jos et ole lukenut Wardilta aiemmin mitään, suosittelen aloittamaan tästä kirjasarjasta. Monet ovat tykänneet myös hänen Langenneet enkelit kirjoistaan, mutta jostain syystä minä en tykännyt niistä. Ehkä tuli jo yliannostus Wardia siinä kohtaa tai jotain.


keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Tieteen ja taiteen tunturit - *Lumoava luonto*


Tieteen ja taiteen tunturit
Toim. Antero Järvinen, Tuomas Heikkilä ja Seppo Lahti
Gaudeamus, 2014. 358 s.

Löysin tämän kirjan kun etsiskelin lähikirjastostani luettavaa tähän luontokirjahaasteeseen. Kaunis kansikuva veti puoleensa ja sai tuntemaan vähän koti-ikävääkin. Aluksi luulin, että kirja kertoo koko Lapista ja sen luonnosta, mutta kotona huomasinkin, että tässä kerrotaan nimenomaan Kilpisjärven luonnosta. Takakansitekstissä taisi olla tarra juuri siinä kohtaa kun tuo mainittiin. :D Mutta ei se oikeastaan haitannutkaan, sillä olen jo jonkin aikaa halunnut käydä käsivarressa katselemassa, että miltä siellä näyttää.

Tieteen ja taiteen tunturit on melko koulukirjamainen kirja tekstinsä puolesta, mutta sisältää paljon kauniita kuvia. Kirjassa kerrotaan kattavasti Kilpisjärven luonnontutkimuksen historiasta, vesistöstä, maaperästä, kasvistosta, eläimistä... Melkeinpä kaikesta mitä luontoon vain voi kuulua. Mielestäni kuvat olivat paras osa tätä kirjaa. Totta kai luin mielenkiinnolla myös tekstiä, mutta joissakin kappaleissa se kävi vähän puuduttavaksi.

Olen itse Inarista päin kotoisin, ja siinäkin mielessä oli mielenkiintoista lukea Kilpisjärven omintakeisesta luonnosta. Kuvissa oli jotain niin tuttua ja turvallista, mutta samalla maisema on hyvin erilainen verrattuna kotikuntaani. Jollain tapaa karumpi vielä, johtuen varmasti jylhästä Saana-tunturista ja kivikkoisesta maasta, joka oli monen kuvan keskipisteenä. Tykkäsin eniten lukea tarinoita ihmisistä, kuten Yrjö Kokosta, ja heidän elämästään ja kokemuksistaan Kilpisjärvellä.

Suomen luonto on kaunis ja monipuolinen, eripuolilla Lappiakin voi näyttää niin erilaiselta... Tämä kirja sai minut haluamaan tehdä jonkinlaisen Suomi-kierroksen. Tai vähintään voisi lukea kirjoja Suomen luonnosta enemmänkin. Kuvat ovat ihania, mutta kyllähän joitakin asioita pitää käydä ihan paikanpäällä katsomassa. Kuten vaikkapa Saana-tunturia. :) Kuvia katsellessa sai kyllä fiilistellä ja ikävöidä sitä tietynlaista tunnelmaa joka Lapista löytyy. Sitä kun kävelee koiran kanssa metsäpolkua ja porojengi tulee vastaan. Saamenpukujen värit, jotka ovat tuttu näky kylillä. Kodat ja huskyt.

Luin Tieteen ja taiteen tunturit Oksan hyllyltä -blogin Lumoava luonto -luontokirjahaasteeseen.


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Wynonna Earp (tv-sarja 2016-) #paperiltaruutuun

Surffailin taas vaihteeksi Netflixissä ja aloin seuraamaan tällaista sarjaa kuin Wynonna Earp. Tulipas sitten parissa päivässä katsottua koko kausi. Oli vähän koukuttava ja ihan hauska sarja kieltämättä. :D Tämä ilmeisesti perustuu samannimiseen sarjakuvaan, mutta se ei ollut minulle tätä ennen ollenkaan tuttu. Pääosia näyttelevät Melanie Scrofano, Tim Rozon ja Shamier Anderson.

Päähenkilö Wynonna Earp on kuuluisan Wyatt Earpin perillinen. Paluu kotikaupunkiin ei suju kovin rattoisasti, kun jo bussimatkalla tapahtuu kanssamatkustajan kuolema pimeässä metsässä. Wynonna tietää kaikesta epäluonnollisesta mitä kaupungissa tapahtuu, ja epäluonnollinen olio on tässäkin ollut asialla. Samaan aikaan kaupunkiin rantautuu salaperäinen agentti Dolls, ja Wynonnan ja Dollsin tiet luonnollisesti kohtaavat. Sitten on vielä Earpin perheen kirous ja sellanen pikku juttu, että Wynonna on ainoa, joka pystyy ampumaan kuolleista heränneet demonit takaisin helvettiin.

Tässä sarjassa sitä vasta sattuu ja tapahtuu. On demoneita, kirouksia, noitia... Ja hyviä henkilöhahmoja. Wynonna on hauska huulenheittäjä, joka ei suhtaudu kaikkeen aina kovin vakavasti (vaikka joskus ehkä pitäisi). Dolls taas on täysin päinvastainen hahmo ja sen takia he ovatkin hyvä kaksikko demonien metsästämiseen. Wynonnan sisko Waverly on fiksu tyttö, joka on tutkinut suvun kirousta jo pitkään (toisin kuin siskonsa...) Sitten on vielä suoraan 1800-luvulta peräisin oleva, melkein pari vuosisataa kaivossa viettänyt Doc Holliday, joka oli aikoinaan Wyatt Earpin paras kaveri. Siinä vasta mielenkiintoinen hahmo, josta ei aina ota selvää kenen puolella hän pelaa.

Suosittelen tutustumaan sarjaan, etenkin jos pidät sen tyyppisistä sarjoista kuin Supernatural, True Blood yms. Tämä on tällaista demonien jahtaamista kauhulla, huumorilla, länkkärimeiningillä ja hyvällä musiikilla höystettynä. Tästä on tulossa myös toinen kausi, jännityksellä jään sitä odottamaan.

Osallistun tällä Karvakasan alta löytyi kirja -blogin Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen.


torstai 16. maaliskuuta 2017

Lempparileffoja #2: Frida


Frida on ainutlaatuinen tarina villistä rakkaudesta, kesyttämättömästä taiteesta ja naisesta, joka ei pelännyt elää omaa elämäänsä haluamallaan tavalla.


Olen aina ollut kiinnostunut taidemaalareista, heidän elämästään ja sielunmaisemastaan. Etenkin Salvador Dalí, Vincent van Gogh ja Frida Kahlo ovat kiinnostaneet minua. Frida Kahlosta (1907-1954) tehtiin myös loistava elokuva vuonna 2002 (yllä traileri), jonka pääosissa ovat Salma Hayek ja Alfred Molina.

Elokuva kertoo nimensä mukaisesti kuuluisan meksikolaisen taidemaalarin elämästä: hänen lapsuudestaan, hänen loppuelämäänsä vaikuttaneesta bussionnettomuudesta, taidemaalarin urasta, myrskyisästä suhteesta taidemaalari Diego Rivieraan, lukuisista rakkaussuhteista sekä naisten että miesten kanssa, hänen kuolemastaan...

Kahlo on vaikuttanut olevan todella mielenkiintoinen persoona, jonka elämästä ei ole tragediaa puuttunut. Kaikista eniten hän onkin maalannut omakuvia, toipuessaan tuhoisasta bussionnettomuudesta. Nuoresta lähtien hän eli erilaisten kipujen kanssa, joita lukuisat korjausleikkauksetkaan eivät poistaneet, mutta hän ei antanut niiden määrätä elämäänsä, mikä on hienoa.

Elokuva on todella kauniisti tehty ja tuo hienolla tavalla esiin Kahlon maalauksia ja taidetta, kertoen samalla mikä idea niiden takana on ollut. Salma Hayek on mielestäni täydellinen Kahlon rooliin, samoin myös muutkin roolivalinnat ovat osuneet nappiin. Suosittelen tutustumaan tähän elokuvaan etenkin, jos vahvat persoonat, maalaustaide, meksikolainen kulttuuri tai historia kiinnostavat sinua.


maanantai 13. maaliskuuta 2017

J. R. Ward: Viskin ruhtinaat


Ward, J. R. : Viskin ruhtinaat
Aula & Co, 2016.  478 s.
J. R. Ward on minulle tuttu hänen kirjoittamastaan Mustan tikarin veljeskunta -kirjasarjasta. Tykkään näistä kirjoista, etenkin ensimmäisistä osista (viimeisimmissä kiinnostukseni on vähän hiipunut). Tämän jälkeen yritin lukea hänen Langenneet enkelit -kirjojaan, mutta en juuri tykännyt niistä. Nyt annoin vielä mahdollisuuden tälle kirjalle, joka ilmeisesti aloittaa taas uuden kirjasarjan. Tällä kertaa ei ole luvassa fantasiaa, vaan Kentuckyyn sijoittuvaa sukudraamaa.

Viskin ruhtinaat kertoo Bradfordin rahakkaasta suvusta, joka on takonut omaisuutensa viskin tislauksella. Suvun kartanon isoilla tiluksilla henkilökunta uurastaa ja rikkaat asukit järjestävät juhlia ja lekottelevat uima-altaalla. Suvulla on kuitenkin synkkiä salaisuuksia, jotka eivät kestä päivänvaloa...

Taattuun Wardin tyyliin kirja sisältää erotiikkaa, juonittelua ja paljon tapahtumia. Bradfordin sisaruksien elämästä rakkauskuvioita ja draamaa ei ainakaan puutu. Täytyy sanoa, että en varsinaisesti lämmennyt kirjalle, vaikka sainkin sen luettua loppuun melko nopeasti. Wardin kirjat ovat yleensäkin nopealukuisia ja viihdyttäviä kirjoja, kuten oli tämäkin, mutta jotenkin... Määh. En tykännyt yhdestäkään henkilöhahmosta. Myöskin kirjan asetelma (upporikas suku, kusipäinen isä, rahalla hemmotellut mutta kylmän kasvatuksen saaneet lapset) on jotenkin jo kulahtanut konsepti, eikä tämä kirja tuonut siihen mitään uutta. Juonitteluahan tässä kyllä riittää, mutta näin jo kilometrin päähän mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Kirjan kannessakin jo verrataan tätä saippuaoopperaan, mikä on osuva vertaus kieltämättä. Kaikki henkilöt ovat tietenkin uskomattoman kauniita/komeita, joko plastiikkakirurgian avulla tai luonnollisesti. Kai tällainen maailma on liian hollywood-meininkiä minulle, että pystyisin samastumaan keneenkään, edes palvelijoihin. Kaikki ovat jotenkin kieroja kuin korkkiruuvit tai sitten liian hyväuskoisia, ja muutenkin saippuaoopperamaiset juonenkäänteet (vaikka ovatkin monesti koukuttavia) ovat ärsyttäviä. -.- 

En silti sanoisi, että kirja on huonokaan, tämä on ehdottomasti viihdyttävä, mutta en usko että tartun enää jatko-osiin. Lopussa on kyllä koukku, ja pari tapahtumaa jäi jatkon kannalta mietityttämään, mutta en tiedä onko se tarpeeksi. Henkilöhahmojen kannalta tämä kirja jätti minut kylmäksi, enkä ole kiinnostunut ottamaan selvää miten heille käy tulevaisuudessa. En voinut olla vertaamatta tätä Downton Abbeyyn, kun se kirjassa kerta mainitaan. Onhan tässä sinänsä samankaltaiset lähtökohdat: Rikas perhe, kartano, palvelusväki... Siihen se sitten jääkin. Downtonissa sentään oppii pitämään hahmoista.

Jos kaipaat jotain nopealukuista, nopeatahtista luettavaa rikkaine sukuineen, juonitteluineen ja pimeine salaisuuksineen, tämä voisi olla hyvä vaihtoehto. Minä taidan pysytellä Wardin tuotannon soturivampyyrilinjalla tämän jälkeen...


perjantai 10. maaliskuuta 2017

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (kuvittanut Jim Kay)


Rowling, J. K. : Harry Potter ja viisasten kivi
Tammi, 2015. 246 s.
Alkup. englanninkielinen teos v. 1997

Voih, olipa mukava palata taas ekan Potterin pariin! Nuorempana luin näitä kirjoja montakin kertaa läpi, eniten olen varmasti lukenut Azkabanin vankia ja Feeniksin kiltaa, koska ne on parhaita! Sitten kaksi viimeistä osaa luin molemmat kerran, silloin kun ne ilmestyivät. Muistan viimeisen kirjan luettuani ajatelleeni, että en voi enää ikinä lukea näitä kirjoja uudestaan... Koska tiedän näiden hahmojen kohtalon ja se oli muutenkin niin riipaisevaa luettavaa. Itseasiassa kaikki kolme viimeistä olivat melko sydäntäsärkeviä. Mutta ilmeisesti vähän vajaa kymmenen vuotta on riittävästi aikaa antaa haavojen parantua, ja nyt olen valmis lukemaan nämä uudestaan. Ja kyllä, näin vakavasti otin nämä kirjat. :')

Saattaahan tältä pallolta löytyä vielä joku, joka ei tiedä Pottereista, niin kerrotaan kuitenkin... Eli Viisasten kivestä lähtee liikkeelle Harry Potterin tarina. Harry on orpo poika, joka asuu kamalien ja välinpitämättömien sukulaistensa Petunia ja Vernon Dursleyn luona, heidän lellityn poikansa kiusattavana. Huoneenaan hänellä on portaiden alla oleva komero. Mutta yhdentenätoista syntymäpäivänään Harry saa kirjeen, joka muuttaa kaiken! Nimittäin kutsun Tylypahkan taikakouluun. Harry oppii olevansa velho ja tutustuu täysin uuteen maailmaan velhoineen, noitineen, taikoineen, olentoineen ja sääntöineen. Ja vaaroineen.


Mietiskelin alussa, että muistankohan minä kaiken mitä tässä kirjassa tapahtuu, ja aika hyvin muistinkin. Mutta lukukokemus oli silti mukava, sillä olin unohtanut kuinka hyvin Rowling kirjoittaa. Erityisesti olin unohtanut kuinka paljon huumoria näihin kirjoihin sisältyy. Jim Kayn kuvitus oli hieno lisä tähän kirjaan myös. Tykästyin hänen tyyliin luettuani Patrick Nessin Hirviön Kutsun, ja sen kautta löysinkin nämä Kayn kuvittamat Potterit.

Pakko nostaa hattua Rowlingin loputtomalle mielikuvitukselle ja sen taidokkaalle siirtämiselle paperille. Vaikea keksiä toista yhtä mielikuvituksekasta, vauhdikasta, tunteisiin uppoavaa tarinaa kuin Harry Potterit. Näissä on niin paljon elementtejä ja teemoja, joita voisi pohtia syvällisemminkin. Kirjoissa kerrotaan ystävyydestä, kiusaamisesta, yksinäisyydestä, erilaisuudesta, kuolemasta, rakkaudesta ja vihasta, hyvästä ja pahasta... Pottereita voi varmaan jo hyvillä mielin kutsua lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikoiksi. Nämä ovat pitäneet pintansa suosittuina kirjoina, ainakin kirjaston lainoja katsoessa, eivätkä elokuvat ole kirjojen suosiota haitanneet yhtään.

Täytyy olla iloinen siitä, että itse sai kasvaa näiden kirjojen parissa, ja siksikin ne ovat hyvin tärkeitä minulle. Olin aina suurin piirtein saman ikäinen Potterin kanssa kirjaa lukiessani (ainakin jälkimmäisissä osissa), sillä seuraavaahan piti aina odottaa vuosi ja niin edelleen. Ja kirjastostakaan näitä ei heti saanut käsiinsä. Ei voinut marssia kirjastoon ja lukea kaikkia yhteen putkeen, mikä oli ihan hyväkin asia. Kyllähän nämä kirjat ottaa käänteen vähän synkempään suuntaan loppua kohden... Tuskin olisin 10-11 -vuotiaana halunnut lukea Puoliveristä prinssiä.

Seuraavana vuorossa Salaisuuksien kammio, joka ei ole varsinaisesti mun suosikkeja näistä, vaikka en sitä nyt inhoakkaan. Saa nähdä muuttuuko mieli...  Aion hankkia kirjastosta käsiini tästäkin Jim Kayn kuvittaman version.

Osallistun tällä Yöpöydän kirjat -blogin Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen.


keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Tiedon tyttäret - Oppineita eurooppalaisia naisia antiikista valistukseen


Nurminen, Marjo T. : Tiedon tyttäret
Oppineita eurooppalaisia naisia antiikista valistukseen
WSOY, 2008. 445 s.

Kirjassa esittelemäni kymmenet oppineet naiset eivät pelänneet rikkoa oman aikansa mielivaltaisesti piirrettyjä rajoja. Tämän päivät tiedon tyttärien - ja veljien - on helpompi haastaa aikamme rajoja, kun tiedämme, että historian pioneerit ovat kulkeneet edellä ja raivanneet tietä uusille sukupolville. 

Kiitos heille siitä ja hyvää naistenpäivää! Mulla on ollut tarkoitus jo jonkin aikaa kirjoittaa tästä kirjasta, kunnes hoksasin, että nyt on juuri sopiva hetki tälle. Marjo T. Nurmisen Tiedon tyttäret vie nimittäin hienolle aikamatkalle oppineiden naisten pariin, aina antiikin ajoista 1800-luvulle.

Nurminen nostaa kirjassaan esiin monia unholaan vaipuneita oppineita naisia, jotka onnistuivat ponnistelemaan miesvaltaisille aloille yleisestä vastustuksesta ja vallalla olevasta kulttuurista huolimatta.

Kirja on jaoteltu eri ajanjaksoihin ja jokaisesta naisesta on oma kappaleensa sen ajanjakson sisällä, johon hän kuului. Luvassa on myös runsaasti kuvia, mikä tekee lukemisesta vielä mielenkiintoisempaa. Itse ainakin pidän siitä, kun tietokirjat (etenkin historiakirjat) sisältävät paljon kuvia, sillä kuten sanottua: kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Näistä kiinnostavista persoonista ja rohkeista oman tiensä kulkijoista minulle jäi parhaiten mieleen hyönteistutkija Maria Sibylla Merian, josta tuli hyönteistutkimuksen pioneeri, lahjakas kuvittaja, kirjailija ja uskalias tutkimusmatkailija 1600-luvulla. Hän ei päässyt opiskelemaan yliopistoon kuten veljensä, joten päätti opettaa itse itseään kotinsa puutarhassa. Maalaaminen ja kuvataide oli naisille tuolloin ok, mutta kiinnostus hyönteisiä kohtaan ei.

Maria Sibylla Merianin muotokuva sekä hänen taidettaan (lähde: wikipedia)

Maria Sibylla muun muassa ymmärsi perhosen muodonmuutoksen (josta ei tuohon aikaan länsimaissa tiedetty juuri mitään) 10 vuotta aikaisemmin, kun ensimmäinen tieteellinen julkaisu siitä julkaistiin kahden miestutkijan toimesta. Tieteellisiin piireihin häntä ei hyväksytty pitkään aikaan, mutta yleistajuisilla kirjoillaan hän kuitenkin vetosi tavallisiin kansalaisiin, jotka mielellään niitä ostivat. Hän julkaisikin elämänsä aikana monia hyönteiskirjoja, hankki avioeron miehestään, lähti itse rahoittamalleen tutkimusmatkalle merten yli... Kaikkea sitä saa tehtyä, kun vain laittaa mielensä siihen. 💜 Kirjassa hänen tarinansa kerrotaan syvällisemmin, kannattaa tutustua!

Tämä kirja on voittanut Tieto-Finlandia -palkinnon vuonna 2008, ja syystäkin. Tämä on laadukas ja kiinnostava kuvaus historian toisenlaisesta puolesta. Jos sinua siis kiinnostaa lukea vahvoista, itsenäisistä ja oppineista naisista kautta historian, tähän kannattaa tarttua. :)


maanantai 6. maaliskuuta 2017

Johanna Valkama: Itämeren Auri


Valkama, Johanna: Itämeren Auri
Metsän ja meren suku #1
Otava, 2016. 441 s.

Suo oli todellinen aarreaitta syksyn tullen, sen huumaava tuoksu antoi voimaa ja hiljainen tunnelma rauhaa. Aamun usva pyörteli yhä lämpimän kosteikon yllä. Näky kammotti monia, mutta hämärässä vaeltavat henget eivät ilmestyneet Aurille. Ei edes se yksi, jonka kohtaamista hän salassa toivoi. 

Nappasin tämän Valkaman esikoisteoksen kirjaston uutuushyllyltä, koska kansikuva näytti kiehtovalta. Takakannen luettuani kiinnostuin enemmän: luvassa viikinkejä, pohjoismaista mytologiaa ja romantiikkaa... Kuulostaa lupaavalta!

Kirja kertoo Aurista, parantajaksi halajavasta nuoresta neidosta Hämeen mailta, Suolammen kylästä. Eräällä reissullaan suolla Auri törmää hiestä höyryävään hevoseen, jonka selästä valuu maahan loukkaantunut mies. Hän parantaa outoa kieltä puhuvan miehen, Haakonin, kuntoon. Mutta kuka on tämä muukalainen, mistä hän on tullut? Auri alkaa myös pohtimaan omaa valintaansa ryhtyä parantajaksi, sillä siinä ei ole rakkaudelle sijaa...

Kirja vei mukanaan ensimmäisestä sivusta lähtien. Valkaman kaunis kieli vakuutti. Hän kirjoittaa ihanan soljuvasti Aurin ja muiden elämästä aikana, jolloin mytologioiden jumaliin uskottiin todenteolla. Taikausko ja arkielämä ovat toisiinsa vahvasti kietoutuneet, kuten varmasti aikoinaan olivatkin. Tuntui kuin saisi hetken tarkastella maailmaa tuona aikana eläneen ihmisen silmin, kun kaikki tapahtumat tulkitaan vahvasti jumalien merkkeinä milloin mistäkin. Parantamiseenkin liittyy tietynlaista taikauskoa, haavereille lauletaan samalla kun yrteistä sekoitetaan sopivia lääkkeitä. Suomalaiset metsät ja suot eläimineen ja kasveineen ovat myös vahvasti läsnä tässä kirjassa.

Miehen voimakkaiden sormien ote oli muuttunut helläksi kosketukseksi ja liekit pilkehtivät hänen harmaissa silmissään. Olivatko ne karhun tai seppäjumalan silmät, sitä Auri ei tiennyt, mutta poiskaan hän ei pystynyt enää katsomaan.

Pidin myös kirjan alun asetelmasta, jossa tarinaa kerrotaan vuoroin Aurin ja vuoroin Haakonin näkökulmasta. Lukija saa siis nähdä miten Haakon päätyy Hämeeseen, mutta Auri ja muut asukkaat eivät sitä tiedä. Auri on myös hahmona ihanan päättäväinen, kunnianhimoinen ja lahjakas parantaja, mutta samalla vähän naiivi ja viaton. Haakon taas on täysin eri maata.

Hetken voisi kuvitella, että viikinkien ja muiden rautakauden ihmisten mielenmaisema on niin erilainen verrattuna nykyajan ihmisiin, että tällaisiin hahmoihin voisi olla vaikea samastua. Mutta Valkama loihtii Aurin ja Haakonin hahmoista kaikessa taikauskoisuudessaan myös helposti samastuttavia. Kirjan teemat sopivat siis hyvin myös nykymaailmaan: rakkauden etsiminen, erilaisten kulttuurien kohtaaminen, oman tien löytäminen elämässä, kaipuu tuttuun ja turvalliseen, menetys ja suru...

Valkama tuo kirjaansa monia historiallisia hahmoja, kuten kuuluisan viikinkikuninkaan Harald Kaunotukan ja muita ajan kuninkaita ja heidän lapsiaan. En voinut olla näkemättä Kaunotukkaa Peter Franzenina (josta syytän Viikingit-sarjaa...) :D Juonitteluakaan kirjasta ei puutu, sillä siellä missä on kuninkaita, riittää juonittelijoita.

Jos siis olet kiinnostunut viikingeistä, pohjoismaisesta mytologiasta ja romantiikasta, tähän kirjaan kannattaa ehdottomasti tarttua! Tämä oli kauniisti ja taidokkaasti kirjoitettu esikoisteos Valkamalta, ja jään mielenkiinnolla odottamaan hänen tulevia julkaisujaan.


perjantai 3. maaliskuuta 2017

Alison Bechdel: Hautuukoti - Tragikoominen perheeni


Bechdel, Alison: Hautuukoti
- Tragikoominen perheeni
Like, 2009. 238 s.

Baby steps, baby steps... Alan pikkuhiljaa lämmetä sarjakuville. Olen lainannut useampiakin kirjastosta viime aikoina, mutta suurimmasta osasta en ole tykännyt. Joko ne ovat olleet liian "vilkkaasti kuvitettuja", että en ole pystynyt keskittymään mihinkään, tai niissä on ollut liian epäselvä teksti, tai muuten vain en ole tajunnut niitä. Mutta tämä kuuluu niihin, joista tykkäsin!

Alison Bechdelin Hautuukoti - Tragikoominen perheeni on omaelämäkerrallinen sarjakuvateos, joka kertoo Alisonin varttumisesta perheessä, jossa ei paljoa hellyydenosoituksia jaeltu. Mustan huumorin avulla Alison kertoo isänsä kuolemasta ja oman seksuaalisen identiteetin löytymisestä. Perheen elämä ja salaisuudet avautuvat kerros kerrokselta lukijalle.


Alisonin lapsuus ei ole ollut helppoa kylmähkössä perheessä, isän kanssa joka saattaa räjähtää milloin minäkin asian tähden. Olen aina ihmetellyt ihmisten hienoja koteja, jotka täytetään hienoilla tavaroilla, joita ei saa koskaan käyttää. Tuoli on liian hieno istuttavaksi, mattojen päällä ei saa kävellä... Rakennetaan koti, jonka täytyy näyttää hyvältä ulkoa päin, mutta jossa pitää kävellä varoen, jottei vahingossakaan koske mihinkään. Sellaisia viboja sain myös Alisonin isän maanisesta sisustamisesta. Alison pohtiikin sitä, miksi hänen isänsä oli sellainen.

Pidin paljon hänen tavastaan kertoa tarinansa tällä tavalla sarjakuvan kautta, huumorilla ja terävillä huomioilla höystettynä. Kuvat ovat sävyltään mustaa, valkoista ja jotain vihreän/turkoosin väliltä. Jo pelkästään väreistä välittyi minulle melko viileä tunnelma. Kansikuva kuvastaa mielestäni hienosti sitä, miten tässä perheessä elettiin. Alisonin tapa vertailla isänsä elämänkulkua hänen lukemiinsa klassikkokirjoihin oli kiinnostava elementti tässä myöskin.

Tämä on tositarina oman itsensä tukahduttamisesta ja sen seurauksista, unelmista luopumisesta, perheen erilleen kasvamisesta, kaapista ulostulosta... Suosittelen tutustumaan tähän sarjakuvaan, etenkin jos etsit jotain sellaista, jossa on syvempääkin sisältöä.


keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Anu Holopainen: Kristallien valtakunta (Sonja #1)


Holopainen, Anu: Kristallien valtakunta
Sonja-kirjasarja
Karisto, 1996. 269 s.

Olen jo varmaan muutamaan otteeseen tämän maininnutkin, mutta kerrotaan nyt vielä, että Anu Holopaisen kirjat olivat yksiä mun lempparikirjoja, etenkin yläasteella. 💜 Luin Pohjoistuulen jälkeläiset -trilogian kaikki kirjat moneen kertaan, varsinkin Sinisilmän, joka on kolmas osa kyseistä trilogiaa. Kristallien valtakunta taas on Sonja-kirjojen ensimmäinen osa. Holopaisen tuotannosta etenkin nämä kirjat iskivät minuun, vaikka muutakin olen kyllä häneltä lukenut.

Kristallien valtakunta kertoo suomalaisen 19-vuotiaan Sonjan elämästä, kun hän tempautuu ajassa taaksepäin tuhansia vuosia sitten kadonneelle Atlantikselle. Matkaltahan ei tietenkään vaaroja puutu ja pian Sonja huomaakin olevansa olennainen osa isompaa suunnitelmaa. Samalla Sonjan ystävineen täytyy välttää pahamaineisia Mustakaartilaisia, jotka etsivät häntä ja muita toisista ajoista tulleita.

Tämän kirjan lukemisesta olikin jo vierähtänyt monta vuotta (ainakin kahdeksan...), joten ihan yllätyin kuinka hyvin muistin kaiken mitä tässä tapahtuu. Otin tämän illalla käsiini, aikeenani lukea pari sivua, mutta luinkin sitten koko kirjan kerralla... Eli onhan tämä mukaansatempaava vieläkin. Huomasin kuitenkin suhtautuvani Sonjaan vähän eri tavalla kuin ennen, ihmetteleväni kuinka monesti kirjassa laitetaan nukkumaan, ja vähän karsastavani sitä kuinka nopeasti tässä rakastutaan. Mutta taitaa olla niin, että nuortenkirjoissa usein asiat edistyvät nopeampaa tahtia. Ja onhan näissä kirjoissa mieleenpainuva rakkaustarina, joka Sonjan ja erään tumman ja komean Atlantiksen asukkaan välille syntyy.

Kaiken kaikkiaan kirja oli oikein mukava lukukokemus ja tykkäsin tarinasta, juonesta ja henkilöhahmoista edelleenkin. Holopainen kirjoittaa mukavan lämpimällä tavalla, mutta sisällyttää kirjoihinsa usein rajumpiakin kohtauksia, kuitenkin väkivallalla mässäilemättä. Hänen luomansa Atlantis on mielenkiintoinen paikka ja tapahtumaympäristö mystisine kylineen, maagikkoineen ja asukkaineen. Onhan lopussa gliffhangeri, joka houkuttaa tarttumaan seuraavaankin osaan. Sonjan tarina jatkuu Noitien hovissa, joka taitaakin löytyä minulta omasta kirjahyllystä.

Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...