Beatrix Potter: Petteri Kaniinin satumaailma

Potter, Beatrix: Petteri Kaniinin satumaailma
Otava, 2002. 400 s.

Tutkailin taas yksi päivä lähikirjastoani etsien jotain luettavaa Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen ja noukin sieltä Petteri Kaniinin satumaailman. Tässä on jotenkin niin ihastuttava kansikuvitus ja vieläpä koko Potterin tuotanto koottuna yksien kansien väliin. Tämä vaikutti myös mukavan kevyeltä luettavalta. Satumaailmaa tuli aamukahvin äärellä lueskeltua ja muisteltua kaikkia lapsuuden piirrettyjä, varmaan olen Petteri Kaniiniakin joskus nähnyt telkkarista pienenä.

Tähän kirjaan on koottu julkaisujärjestyksessä kaikki Beatrix Potterin (1866-1943) luomat sadut. Ensimmäinen satu on vuodelta 1902 ja hän julkaisi niitä pari vuosikymmentä siitä eteenpäin. Joka tarinan alussa on pieni johdanto, jossa kerrotaan mistä Potter on saanut inspiraationsa sitä kirjoittaessaan ja kenelle hän on sen omistanut. Maalaismaisemien mallina olivat monesti hänen omat lempipaikkansa, joissa hän usein vietti aikaansa. Myös monet hänen hahmoistaan ovat saaneet vaikutteita oikeista henkilöistä.

Saduista mieleeni jäi erityisesti Kaksi tuhmaa hiirtä, jossa hiiret huomaavat nukketalon ja alkavat kokkaamaan siellä lojuvia ruokia. Vaan nepä eivät paistu kunnolla! Ja ovat vielä muovista tehtyjä, kaikkea sitä. Siitäpä hiirulaiset suuttuvat ja alkavat ryöstämään nukketalon tavaroita omaan kotiinsa. Mutta sitten heillä on sen verran syyllinen mieli, että käyvät aina välillä nukkekotia siivoilemassa. Myös Tarina räätälistä jäi mieleen jouluisen tunnelmansa takia. Siinä ystävälliset hiiret ompelevat salassa väsyneen räätälin työn loppuun.

Sadut ovat ihanan idyllisiä maalaismaisemineen ja eläinhahmoineen: on kaneja, kissoja, kettuja, oravia, hiiriä, hanhia... Mukana on hyväntahtoista, mutta välillä ilkikuristakin huumoria. Milloin on kettu houkuttelemassa hanhirouvaa omaan pataansa ja milloin kissa vaanimassa jänösiä. Joskus ilkikurisille eläimille käy köpelösti ja jokunen hännäntupsu saatetaan menettää. Saduissa on kuitenkin aina suhteellisen onnellinen loppu. Hahmojen vaatetuksesta ja kuvituksessa näkyvistä vanhoista kodeista syntyy mukava 1800-lukulainen tunnelma.

Ymmärrän hyvin miksi nämä sadut ovat kohonneet klassikoiksi, sillä näiden sisältämä huumori ja hahmojen veikeys varmasti välittyy tämän päivän lapsellekin. Tarinat ovat myös sopivan lyhyitä luettavaksi, hahmojen söpöydestä puhumattakaan!