torstai 15. heinäkuuta 2021

Osamu Dazai: Laskeva aurinko

 

 "Minä pidän eniten ruusuista. Mutta ne kukkivat kaikkina neljänä vuodenaikana. Täytyyköhän ihmisen kuolla neljään kertaan, jos pitää eniten ruusuista?"



Japanilaisen kirjailijan Osamu Dazain klassikkoromaani Ei enää ihminen teki minuun lähtemättömän vaikutuksen kaikessa synkässä vieraantuneisuudessaan. Siinä päähenkilö Yozo kokee suurta ulkopuolisuuden tunnetta, yrittäen kaikin tavoin sulautua ja miellyttää kanssaihmisiään, hämätä heidät ajattelemaan itsestään tietyllä tavalla, eläen joka hetki kasvavan lamaannuttavan sisäisen pelon vallassa, että joku näkee hänen esityksensä läpi. Pahinta olisi, jos tämä henkilö vielä sanoisi havainnostaan ääneen: tuo et ole oikeasti sinä. Kirjaa lukiessa tunsin katsovani maailmaa hetken täydelliseen pessimismiin ja toivottomuuteen vaipuneen henkilön silmin. Päähenkilö yrittää monesti itsemurhaa, lopulta siinä onnistuen. Näin teki myös kirjailija itsekin, valitettavasti.

Tämän lukukokemuksen jälkeen halusin lukea lisää Dazain tuotantoa, ja käsiini päätyikin romaani Laskeva aurinko. 1940-luvulle sijoittuva romaani käsittelee Japanin yhteiskunnan murrosta toisen maailmansodan jälkimainingeissa, etenkin yläluokkaisen aristokratian katoamista. Kirjan kertoja Kazuko seuraa sivusta ikänsä rikkauksissa eläneen äitinsä vaipumista hämärän rajamaille tässä uudessa maailmanjärkestyksessä, jossa hänen korkealuokkaisella kasvatuksellaan ei olekaan enää mitään hyötyä. Veli Naoji taas päätyy käyttämään alkoholia ja huumeita, tuhoten elämänsä totaalisesti. Kazuko päättää olla seuraamatta kummankaan esimerkkiä ja mukautuu uuteen elämäntapaan paremmin kuin muut. 

 

Sen kasvin, joka olen minä, on tuskallista elää tämän maailman valossa ja ilmapiirissä. Puuttuu jokin perusaines, joka sallisi minun jatkaa. Minä elän kituen.

- Naoji Kazukolle 


Kirja käsittelee paljolti samoja teemoja kuin Ei enää ihminen: itsemurhaa, vieraantumisen tunnetta, masennusta, muuttuvaa yhteiskuntaa ja oman paikan etsimistä maailmassa. Tällä kertaa näkökulmana on selviytymishaluinen nuori nainen, joka seuraa sivusta perheensä kärsimystä sen ymmärtäen, muttei samaan kohtaloon alistuen. Oppiminen ei ole helppoa, sillä yhtäkkiä heidän kaikkien täytyy elää ilman palvelijoita, tehdä asioita itse omin kätösin, eikä kukaan ole heitä opettamassa. Sillä kasvatuksella, jossa teetä ja keittoa juodaan tietyllä tyylillä - miten lusikkaa pidetään oikeaoppisesti tai kuinka istutaan teepöydässä - ei ole yhtään mitään hyötä, kun pitäisi tietää mihin jäljellä oleva raha riittää tai miten talo pidetään lämpimänä. 

Dazailla on kiintoisa tyyli kertoa kielikuvien ja symboliikan kautta asioista monitasoisesti ja tunteita herättävästi. Tästä kirjasta mielenpohjukkaan jäi erityisesti vellomaan puutarhan käärme ja sen munat, jotka Kazuko tuhosi erehdyksissään. Jostain syystä tämä kohtaus oli erityisen koskettava, vaikka enhän minä edes kauheasti käärmeistä välitä. Käärme on jatkuva kielikuva tarinassa.

Laskeva aurinko taitaa olla myös sellainen lukukokemus, joka painautuu muistoihin johonkin paljon syvemmälle tasolle kuin kirjat yleensä, jättäen jälkeensä surumielisen, melankolisen tunnelman.

***

Osamu Dazai: Laskeva aurinko

1965, Weilin + Göös. 167 s.

Alkup. julkaisu: Shayo 1947

Lainattu kirjastosta 

***

2 kommenttia: