Elina Välimäki: Ei unohdu koskaan - Henkirikoksen jäljet

Välimäki, Elina: Ei unohdu koskaan - Henkirikoksen jäljet
PS-kustannus, 2017.  306 s. 

Törmäsin tähän uutuuteen selaillessani kirjaston tietokantaa ja kiinnostuin kirjasta heti. Kirja herätti huomioni myös siksi, että tämä liittyy vahvasti nyt jo valmiin opparini aiheeseen: tein opinnäytetyönäni surukirjallisuusluettelon Huoma - Henkirikoksen uhrien läheiset ry:lle. Hoksasinkin opparia väsätessäni, että henkirikoksista ei ole juurikaan kirjoitettu tämän kaltaisia teoksia. Sellaista, jossa kuuluu omaisen, läheisensä menettäneen ääni. Itsemurhista, onnettomuuksista ja sairauksista löytyy kirjallisuutta hyvin paljon, mutta ei henkirikoksista. Hienoa, että tällainen on siis nyt kirjoitettu!

Elina Välimäki on haastatellut läheisensä henkirikoksessa menettäneitä ja koonnut heidän tarinansa tähän kirjaan. Omaiset kertovat kuinka ovat jatkaneet elämäänsä menetyksen jälkeen ja millaisia haasteita ovat kohdanneet: kuinka traumaattista surua on käsitelty ja millaista apua he ovat tahoillaan saaneet tai hakeneet. Monesti heidän on täytynyt alkaa huolehtimaan heti käytännön asioista, kuten uhrin asunnon tyhjennyksestä ja hautajaisista, ja taustalla on häämöttänyt koko ajan pitkä ja kivulias oikeusprosessi, joka sekin tuo omat kulunsa. Surun keskellä tällaisia asioita ei välttämättä kykene hoitamaan, joten ystävien ja perheen apu on ollut monelle korvaamatonta.

Monet kirjan henkilöistä ovat löytäneet tukea Huomasta, joka tarjoaa vertaistukea nimensä mukaisesti läheisensä henkirikoksessa menettäneille. Mutta valitettavan usein kuolinviestin saavuttua kriisiavusta ei ole tullut tietoa ja sitä ei ole osattu heti lähteä hakemaan. Tositarinoita lukiessani huomasin kuinka eri tavoin tilanteet on hoidettu poliisin ja muiden viranomaisten taholta: toisilta ei ole herunut empatiaa ollenkaan, viesti käydään ikään kuin töksäyttämässä ovensuussa, kun taas toiset ovat ottaneet suruviestiä viedessään mukaansa kriisityöntekijän, joka on jäänyt omaisten tueksi.

Eräässä tarinassa huomioni kiinnitti kohta, jossa henkirikoksen uhrin äiti kertoo, ettei hänelle tarjottu juuri minkäänlaista kriisiapua, kun taas häntä jututtaneelle päivystäjälle sitä tarjottiin, koska kokemus oli niin traumaattinen hänelle. Ymmärrän sen, että monet eri tahot tarvitsevat kriisiapua, ja sijaistraumatisoituminen on hyvin mahdollista, mutta eikö se tärkein kuitenkin ole omainen, joka on sen suurimman surun ja trauman keskellä? Näitä tarinoita lukiessa tuntuu, että kriisiavun saaminen on sattumanvaraista ja riippuu paljon paikkakunnasta ja siitä muistaako kyseinen poliisi, tai muu suruviestintuoja siitä mainita. Omainen ei välttämättä ole hoksannut itse lähteä apua hakemaan, kun ei edes ole tiennyt mistä sellaista voisi saada. Tässä olisi siis paljon parannettavaa vielä.

Tämä on mielestäni tärkeä kirja monellakin tapaa. Kirjallisuus on muun muassa yksi tapa tarjota vertaistukea samassa tilanteessa oleville. Kirjan lainaamisessa kun ei välttämättä ole samanlaista kynnystä, kuin auttavaan numeroon soittamisessa tai muiden ihmisten tapaamisessa saattaa olla. Jos ei ole ollut sosiaalinen ja asioistaan muille puhuva ennen menetystä, voin kuvitella että sellaiseksi on vaikea muuttua yhtäkkiä. Mutta tarvetta vertaistuelle varmasti on. Hienoa siis, että löytyy ihmisiä, jotka pystyvät kertomaan kokemuksistaan näin avoimesti.

Uskon, että tämä olisi hyvä kirja luettavaksi myös sellaiselle, jonka läheinen on käymässä läpi surua: kirjasta voi löytää apua siihen, miten hänet kannattaa kohdata ja miten voi auttaa. Valitettavan usein tuntuu olevan niin, että ystävät kaikkoavat ympäriltä, kun surevaa ei osata kohdata. Vaihdetaan kadulla puolta tai piiloudutaan kaupassa hyllyjen taakse. Tai sanotaan, että etkös sinä ole jo surrut tarpeeksi. Tässä tarjotaan myös terävää kritiikkiä suorituskeskeistä yhteiskuntaa, oikeusprosessia, lyhyitä tuomioita ja korvauskäytäntöjä kohtaan. Sensaationhakuinen media ja anonyymit nettiin kirjoittelijat saavat hekin myös osansa kritiikistä.

Suurin osa kirjasta koostuu omaisten omakohtaisia kokemuksia, joissa kerrotaan rehellisesti raastavasta surusta ja siitä, miten suru on kunkin kohdalla ilmennyt. Mutta nousee tässä esiin myös toivonhiven: kaikesta voi selvitä. Kokemukset ovatkin ennen kaikkea selviytymistarinoita. Kirjan loppupuolella otetaan esiin myös alan ammattilaisten näkökulmia aina poliisista psykologeihin ja kriisiavun tarjoajiin. Kaiken kaikkiaan tämä on hieno ja tärkeä kirja vaikeasta aiheesta. Välimäki kertoo omaisten kokemuksista koskettavasti, ymmärtävästi ja rehellisesti. Tämä ei ole mitään murhajutuilla mässäilyä, vaan jokainen kertomus on kunnioittavasti kirjoitettu. Toivottavasti kirja löytää tiensä sitä kaipaavien käsiin!

Kenelle tätä suosittelisin: jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle, kenelle tahansa joka haluaa oppia kohtamaan surevan ihmisen, kriisityöntekijöille ja muille alan ammattilaisille tai opiskelijoille ja etenkin vertaistukea kaipaaville.