Uuno Kailas: Uni ja kuolema
Olin kaikkialla vieras mies,
he katsoivat minua pitkään.
Joka paikasta halusin paeta pois,
mutta minne ikinä pakenin,
olin sielläkin vieras mies.
Koko maailman piirissä minulle
ei ollut rauhan sijaa.
Ja minua minussa raahasi
joku minulle vieras mies.
Innostuin pitkästä aikaa tarttumaan runokirjoihin, ja ensimmäisenä pinosta nousi luettavaksi tämä Uuno Kailaan runokokoelma. Uni ja kuolema on ensikosketukseni tämän herran tuotantoon, ja se on myös Kailaan tunnetuimpia teoksia, joten odotukset olivat korkealla.
Täytynee mainita, että runojen kanssa olen melko mustavalkoinen lukija: joko rakastan niitä ja jään runon äärelle mietiskelemään pidemmäksi aikaa, tai sitten koen ne niin sietämättömiksi, että hädin tuskin kykenen lukemaan loppuun asti (silloinkin lievän päänsäryn kanssa, koska kaikki minun pienissä harmaissa aivosoluissa vastustaa lukemisen jatkamista). En aina osaa itsekään sanoa, millaisista runoista sitten tykkään, sen tietää vasta sitten kun runon äärellä ollaan.
Tästä kirjasta löytyi runoja molemmista suunnista. Tarkemman pohdinnan alla huomaan tämän kokoelman kohdalla todella tykästyneeni minä-muodossa kirjoitettuihin runoihin, kuten yllä olevaan runoon Vieras mies. Toisaalta taas vihasin en hirveästi välittänyt kolmanteen persoonaan kirjoitetuista runoista, ne jäivät auttamatta etäisiksi, eivät auenneet minulle ja tahto hypätä muutaman runon yli oli suuri (mutta en hypännyt 😅). Kokoelman lopussa on myös suomennettuja runoja, jotka eivät myöskään puhutelleet minua.
Kokoelman nimi on sopiva, sillä runoissaan Kailas on luonut tietynlaisen unensekaisen tunnelman, joissa käsittelee useasti kuolemaa ja kuolemanpelkoa. Kristinusko on vahvasti läsnä myös näissä runoissa. Tästä kirjasta jäi ristiriitaiset fiilikset, mutta olen iloinen, että tartuin tähän, sillä löysin muutaman helmen. ❤ Niitä varmasti mietin vielä useaan otteeseen, sillä hyvillä runoilla on tapana jäädä mielenperukoille kummittelemaan, hyvänsuopana kummituksena luulisin.
Olin horroksissa varmaan
pienen sekunnin.
Mut ääneen äitini armaan
havahdin.
- Sen uneeni usein kuulen,
äänen siunatun. -
Käsi hiveli lailla tuulen
päätäni mun.
(Runosta Uni)
Uuno Kailas: Uni ja kuolema
WSOY, 1931.
Lainattu kirjastosta.
Kailaan runot ovat jollain tasolla ikiaikaisia ja niiden pariin tulee aika ajoin palattua aina jotain uutta ja puhuttelevaa omasta kulloisestakin mielentilasta ja elämän tilanteesta riippuen löytäen:)
VastaaPoistaMielentila vaikuttaa lukukokemuksiin todella paljon. On tämä kyllä syystäkin klassikko. :)
PoistaNäissä runo-otteissasi on jotain minuakin puhuttelevaa ja koskettavaa, tuon vieras mies -runon olen joskus jossain yhteydessä nähnyt/kuullut/kokenut. Runoteoksen kansi on myös upea ja kertoo sekin ajastaan.
VastaaPoistaKirjan kansi huokuu tuon ajan henkeä kyllä täysin :)
PoistaIsäni lausui kotona näitä Kailaan runoja. Lukiossa ope määräsi minut ja kaverini pitämään esitelmän Kailaasta ja hänen runoistaan. Kahlasin open kehotuksesta läpi Maunu Niinistön Kailaan elämästä ja lyriikasta kertovan 550-sivuisen väitöskirjan tai jonkin ja kyllähän siitä esitelmän häthätää sai kasaan. Pitkät kirjat eivät kuulu enää lukemistooni, mutta runot menettelevät. Varsinkin tällaiset runot, jotka on minulle ensin selitetty, mutta mieluummin wikipedia-artikkelin pituisesti.
VastaaPoistaJos tuosta ei saa esitelmää aikaiseksi niin sitten ei mistään. ,:D Minä tykkään lukea runoja ilman sen kummempia taustatietoja, ja sitten myöhemmin saatan käydä lukemassa juurikin sen wikipedia-artikkelin. :)
Poista